Pienen lapsen äitinä hämmästelen usein sitä rakkauden määrää jota perhettäni kohtaan tunnen. Myös tunne omiin vanhempiin, miehen vanhempiin, kummeihini, isovanhempiini on syventynyt äitiyden myötä. Tunnen rakkautta, jaan sitä ja tiedän saavani vastarakkautta. Olen päivittäin kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, jota saamme osaksemme. Tuntuu siltä, että mitä enemmän rakkautta tunnen ja jaan, sitä enemmän sitä saankin. Mitä enemmän näen rakkauden vihjeitä arjessani, sitä enemmän niitä on. En tarvitse erityistä syytä suukottaakseni ja halatakseni miestäni ja lastani. Sanon heille monta kertaa päivässä rakastavani.
Miksi tämä sama ei voisi päteä myös työelämässä? Vaihtaisimme vain rakkauden osoituksen kiitollisuuden osoitukseksi. Jakaisimme kiitosta aina kun vähänkään siltä tuntuu? Kiittää ihan pienimmästäkin, vaikka kiitos ei liittyisi itse työsuoritukseen? Voisiko tässä päteä sama laki kuin rakkaudessa; mitä enemmän sitä annan, sitä enemmän sitä saan? Voisimmeko saada työpaikoista pienillä yksittäisillä teoilla pikku hiljaa kiitollisemman paikan olla ja työskennellä?
Mitä jos vilpittömästi kiittäisimme puheluiden päätteeksi keskustelukumppania, palaverin lopuksi kävisimme kiittäisimme keskustelusta, ajasta, mielenkiinnosta? Kiittäisimme työkaveria työpäivästä? Kiittäisimme itseämme työpäivstä? Kiittäisimme niitäkin, joita emme normaalisti kiittäisi? Millaisen työyhteistön voisimme saada aikaan?
Millaisia tilanteita sinulla tulee mieleen joissa voisimme jakaa kiitosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti