Sitä saa mitä tilaa

”Sitä saa mitä tilaa” taitaa olla yksi tunnetuimmista sananparsista, ja onpa siitä tehty erittäin suosittu tanssilavoja valloittava laulukin. Yleensä tuohon lausahdukseen liittyy hieman ikävät kokemukset, jossa tilauksen lähettänyt yksilö saa samalla mitalla takaisin, aivan kuin karma tai joku muu voima asettaisi yksilön yhtä tukalaan tai epämiellyttävään tilaan, kuin hän on aikoinaan saattanut jonkin muun. Saa niin sanotusti maistaa omaa lääkettään ja joskus jopa korkojen kera.

Olen viime aikoina suonut ajatuksen jos toisenkin tälle kyseiselle sanonnalle ja jäänyt pohtimaan sen kaikua. Itseasiassa lausahdus on äärimmäisen onnistunut, mutta miksi sitä käytetään vain ikäviä sattumuksia kuvaamaan? Mitä sanommekaan tilanteissa, joissa asetelma onkin päinvastainen? Saatamme todeta mielessämme ja ääneen joko iloisena toisen puolesta "hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita" tai hieman epäillen "hän on aina ollut tuollainen Hannu Hanhi". En kuitenkaan ole koskaan kuullut ajatuksesta, jossa hyvän saaja on oikeasti tilannut hyvän itselleen ja monesti muillekin. Hän on kovalla työllä ansiokkaasti suorittanut hyvään työhön liittyvän vaikean ja monimutkaisen prosessin ja korjaa nyt satoaan. Mutta ei hän ole vain tilannut sitä. Sehän olisi liian helppoa, vai olisiko sittenkään?

Ajattelemmeko me, että pahat asiat tapahtuvat automaattisesti ja helposti ja hyvien asioiden eteen pitää taistella ja uurastaa kovasti? Jos paha saa palkkansa, miksi hyvä ei saisi? Niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Miten palkka saadaan aikaiseksi, miten se maksetaan? Kuulostaako kovalta urakalta, vaikealta ja raskaalta, isolta ja aikaa vievältä? Vai voisiko se ollakin erittäin helppoa ja kevyttä, pientä ja välittömästi tapahtuvaa?

Siirtäisin hyvän palkan maksun vastuun meille jokaiselle. Keskittyisimme hyviin asioihin itsessä, muissa ihmisissä ja tilanteissa. Kiinnittäisimme huomiomme kaikkiin niihin pieniin hyviin asioihin ihmisissä, tilanteissa ja tapahtumissa. Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa, näin sanotaan. Kaikessa on kauneutensa. Kolikolla on tosin aina kaksi puolta, todellisuus on harvoin yksiselitteinen. Toisinaan tuota kauneutta saa kovastikin etsimällä etsiä, mutta kuten sanottu, palkka saatetaankin maksaa pitkässä juoksussa. Aina ei (onneksi) saa pikavoittoja.

Jotta voisimme maksaa hyvän palkkaa, haastan meidät kaikki tilaamaan hyviä ja positiivisia asioita itsellemme ja muille. Ja oikeasti saamaan sen, mitä tilaa, eli uskaltaa ottaa vastaan se hyvä, mitä palkaksi tarjotaan. Maksaa hyvän palkkaa ja ottaa vastaan hyvän palkkaa. Tehdä rohkeita ja hyviä asioita, olla rohkeasti ja ylpeästi tyytyväinen niistä kaikista hyvistä asioista, joita itsellemme, läheisillemme, maailmalle teemme. Mikäli sananlaskuihin, lausahduksiin ja kansanviisauksiin on uskominen, niin sitä saamme, mitä tilaamme.

Terveisiä maalta

Täällä ollaan, maalla. Saaressa. Aurinkoa ja rentoa eloa riittää.

 Täällä eletään ihan täysin erilaista elämää. Koko ajan tehdään jotain pientä kiireettömästi. Aikaa perinteisessä, kaupunkilaisen mielessä ei ole.

Kuten mainittu, kiirettä ei ole. Pitkin päivää me saaren kesäiset asukkaat nukkumme päiväunia tai ainakin lepäilemme. Tänne me ollaan tultu lepäämään luonnon helmaan ja keskelle. Olemaan yhtä luonnon kanssa ja elämään sen lainalaisuuksien mukaan.

Ainoa mikä täällä ei kuitenkaan lepää on luonto itse. Pienet hyttyset lentelevät, muurahaiset ahertavat, pörriäiset pörräävät. Vesi on melkein taukoamatta liikkeessä, aallot liplattavat lempeästi ja päätyvät rantaan. Aika-ajoin kuuluu pieni molskahdus ja veden pintaan piirtyvä, kasvava ympyrä muistuttaa pinnan alaisesta aktiivisuudesta.

Kantarellit kasvavat, tänään ovat silminnähden kookkaampia kuin eilen. Sinisiä mustikoita onpäiväpäivältä enemmän. Kukat ovat nupuilla, kasvavat kunnes kukkivat ja kukoistavat lopulta lakastuneet antaen tilaa muille lajeille. Heinät huojuvat solujen lempeän tuulen mukana.

Luonto puuhastelee taukoamatta jotain ja kun sitä laiskana tarkkailee, huomaa sen olevan enemmän elossa kuin itse ehkä koskaan. Huomaan kadehtivani luonnon varmaa ja loputonta suoritusta. Sen toiminta on kuin tanssi jossa on selkeä kaava ja jossa jokaisella liikkeellä, niin pienellä kuin isollakin on merkityksensä kokonaisuuteen. Kaikki tietävät osansa isossa kuvassa, esityksessään. Kantavat kortensa kekoon yhteistyössä keskenään: kasvit, eläimet, hyönteiset, aurinko, tuuli, värit. Varjot, valot, äänet.

Tuntuu kuin katsoisi tarkasti ennalta suunniteltua live-esitystä joka jatkuu ja jatkuu. Päätä kääntämällä voi siirtyä kohtauksesta kohtaukseen ja valita haluamansa. Välillä mennään lujaa, välillä erittäin rauhassa. Parasta lienee se, että tässä esityksessä voi olla täysin valita roolinsa: passiivinen katsoja, osallistuva tarkkailija, aktiivien ohjailija. Roolista rooliin kannattaa siirtyä aika-ajoin ja välillä keskittyä ihan vain katsomaan.

Näin täällä maalla.

Esitykseen uppoutunut

Milja

Lomalla, niin lomalla!

Nyt se sitten koitti, viimeinen työpäivä takana ja kesäloma edessä!

Miten suunnittelin aloittavani loman, ottavan ensimmäisen lomaillan vastaan? Railakkaasti juhlien, elämästä ja vapaudesta nauttien? Varsinkin kun olen ihan yksin kotona.

 Näinpä suunnittelin. Toisin kävi.

Tai ei kai sittenkään.

Täysin vapaasti ja elämästä nauttien lähdin lenkille, ulos aurinkoon ja suunnistin railakkaiden juhlavermeiden putiikkiin. Mukaan tarttui salaattia, mansikoita ja pähkinäsekoitus. Ja Casablanca. Elokuva

Näin siinä kävi.

Ihan ite valitsin.

Ihan ite nautin.

Aikas makeaa!

Tältä tuntuu olla lomalla!

Minun hetkeni, omalla pihalla

Kun maalailen haaveiden elämää ja käännän ajatukset haaveiden asuntoa, havahdun toistamaan samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Yksi näistä pienemmistä haaveista on piha. Näin kesäaikana haluaisin istua omalla pihalla, tuoksutella kesän tuoksuja, kuunnella linnun laulua, lämmitellä auringon paisteessa. Juoda kupin aamukahvia kaikessa rauhassa, tuntea raikkaan kesätuulen kasvoilla.

Haluaisin syödä ulkona, omalla pihalla aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä. Jäätelöä. Haluaisin touhuta perheeni kanssa pihatouhuja, katsella lapsen leikkejä ja leikkiä hänen kanssaan. Haluaisin kutsua perhettä, ystäviä ja naapureita pihajuhliin, grillaamaan, chillaamaan.

Haluaisin pihalleni puutarhan, jota katsella ja ihastella. Poimia satokaudella puutarhan antimet, pistää talteen talvenkin varalle.

Haluaisin pihalleni pienen urheilunurkkauksen, jotta voisin tehdä treenini ulkona, raikkaassa ilmassa.

Kun ajatukset listaa tällä tavalla, haaveeni on täysin realistinen. Kaikki haaveideni yksityiskohdat eivät vielä ole mahdollisia, mutta monia yksittäisiä pieniä juttuja voin hyvin toteuttaa jo tänäänkin. Täytyy vaan tarkastella asioita hieman eri näkökulmasta.

Tässä on tämän hetken pieni "pihani".

Täällä pystyn nauttimaan kesästä niin kuin haluan, ainakin tänäaamuna tässä on kaikki mitä tarvitsen. Aamukahvihetki aurinkoisena ja lämpimänä kesäaamuna ei varmasti voisi olla nautittavampi missään muualla juuri nyt kuin tässä.

" Näin kesäaikana haluaisin istua omalla pihalla, tuoksutella kesän tuoksuja, kuunnella linnun laulua, lämmitellä auringon paisteessa. Juoda kupin aamukahvia kaikessa rauhassa, tuntea raikkaan kesätuulen kasvoilla."

Milja

Pienelle potilaalle

Onnekkaampi voisinko olla

aistin tuoksun unen jolla

lapsi pieni hentoinen

lepää kesken leikkien

Onnekkaampi voisinko olla

tunnen pienen hengityksen jolla

lapsi pieni hentoinen

kerää voimia leväten

Onnekkaampi voisinko olla

kuulen kehon liikken jolla

lapsi pieni hentoinen 

unestaan nousee heräillen

Onnekkampi voisinko olla

näen suuren ilon jolla

lapsi pieni hentoinen

maailmaa tutkii oppien.

Onellinen taidan olla

omaan äidin sylin jolla

lapsen pienen hentoisen

kivut poistuu hellien.

Mansikkakausi alkaa, hurraa!

Sain mainiolta työkaveriltani lahjaksi kassillisen raparpereja ja suunnittelin herkuttelevani niillä pitkin juhannusta. Uunissa onkin kypsynyt pariin otteeseen mansikkaraparperipaistos höystettynä ripauksella kaardemummaa, kuorrutettuna kaurahiutaleiden ja voin seoksella. Kun siihen viereeen nappaa mukaan jäätelöä, on makuyhdistelmä aivan verraton.

Viimeiseen paistokseen kaivoin pakkasesta viimeiset viime kesänä poimitut mansikat. Olo oli jotenkin haikea ja varovainen, ja pohdinkin raskinko oikeasti käyttää ne. Samassa tajusin, että mansikkasato kypsyy parhaillaan ja edessä on aika jolloin herkkua on tarjolla yllinkyllin.

Pienestä voi ihminen riemastua. Pieniä asioita voi ihminen ihmetellä. Kuten vaikka säännöllistä mansikka-aikaa, joka kestää vain pienoisen hetken. Kohta pian tulee muun marjan aika, syksy saa, talvi tulee ja pian taas kevät kukoistaa. Kunnes tulee taas mansikka-aika. Joka on pian ohi ja seuraavaksi kiidetäänkin kohti mustikkametsiä. Niinpä päätin nauttia täysin rinnoin tästä tulevasta mansikkasadosta, tästä kesän ihmeestä. Päätin myös nauttia siitä joka vuosi, yhtä intoa täynnä. Jotain ihmeellistä siinä nimittäin on, että vuodenajat pyörivät säännöllisesti tuoden mukanaan ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Näin ollen olen päättänyt, että kiitokseni luonnon ihmeellisyydelle ja monimuotoisuudelle on ihmetellä ja ihastella, riemastua ja nauttia siitä, mitä edessäni ja elämässäni on. Juuri nyt huomioni saa mansikat. Hetken pääästä ja ehkä huomenna jokin muu. Muistuttaa tutusti erään melkein kaksivuotiaan tapaa elää ja havaita maailmaa.

Kiitos!
 
Milja

Lomaisaa lomakautta!

Noin vuosi sitten palasin äitiyslomalta töihin. Aloitin uusissa haasteissa ja olin täynnä intoa ja energiaa. Mies jäi kotiin neljäksi kuukaudeksi, joten arki luisti aika mainiosti tuona aikana. Lokakuussa lapsi aloitti päiväkodin ja moni asia elämänrytmissä muuttui, sillä suunniteltavana ja sovittavana oli monen monta liikkuvaa palasta: hoitoon vienti- ja hakuvuorot, työpalaverit, kimppakyydit, vapaa-ajan harrastukset ja niin edespäin. Jännnityksestä huolimatta kaikki meni todella hienosti. Arkikin rullasi hyvin uudesta elämänrytmistä ja - tilanteesta huolimatta eikä työn ja perhe-elämän yhdisteleminen tuntunut haasteelliselta. Näin ainakin luulin.

Mies sanoo usein, että innostuksessani työhön on kaksi puolta. On hienoa ja motivoivaa olla innostunut ja nauttia työstä, mutta jossain on mentävä raja henkilökohtaisen ja työelmän välillä. Tuo raja taisi hieman unohtua noina parina viime vuoden viimeisenä kuukautena ja painotus vaa'assa kääntyi työelämän puolelle. Mutta en tuolloin valittanut, sillä sain tehdä työtä josta nautin, mahtavien työkavereiden kanssa ja saimme aikaan hyviä tuloksia. Oikeastaan, en olisi osannutkaan kyseenalaistaa vallitsevaa tilannetta ellei eteen olisi tullut loma.

Joulun aikaan tarkoitukseni oli jäädä kahden viikon lomalle. Niin jäinkin, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä mitä ajattelin loman olevan tai millaisia mielikuvia lomaan liitän. Matkustimme joulun ja uuden vuoden viettoon vanhempieni luo ja vietimmekin oikein mukavan, rennon ja onnellisen joulun. Jokin kuitenkin hieman häiritsi lomailua, sillä työasiat kummittelivat päässä ja väsymyskin painoi. Tajusin, että ensimmänen joululomaviikko meni aivan täysin toipuessa hurjasta syksystä. Ja tajusin tämän vasta pysähtyessäni paikalleni. Onneksi toinen viikko menikin aivan erilaisissa merkeissä, levänneenä ja rentoutunena, ihan lomafiiliksissä.

Nyt kun kesälomakausi on jo alkanut ja juhannuskin on ihan kulman takana kuulee monesti lauseita: " Jään kohta lomalle, kalenteri on ihan täysin buukattu" " Tiedäthän sinä kuinka kiireistä on ennen kuin jää lomalle" " Vielä pari viikkoa tätä hullunmyllyä ennen kuin loma alkaa, sitten voin levätä" "Ensimmäiset kaksi viikkoa lomasta menee ihmetellessä, sitten lomaan tottuu ja pian alkaakin stressata töihin paluusta".  Aivan kuin omia ajatuksiani ja lauseita ennen joululomaa.

Tuolloin puoli vuotta sitten, uutena vuotena tein itselleni ei vain uudenvuoden lupauksen, vaan koko loppuelämän kestävän lupauksen, että aina jäädessäni lomalle olen lomakykyinen päivästä yksi lähtien. Jotta tuo uutena vuotena lausuttu lupaus olisi helpommin lunastettavissa lomien alkaessa, olen päättänyt soveltaa sitä myös ihan jokapäiväiseen arkeen. Se ei ollut ihan helppo toteuttaa ja vaati paljon asennetyötä ja ajatusjumppaa, mutta kun tarpeeksi lujasti päätin, saavutin tavoitteeni. Lupauksen lunastusta tukee huomion keskittäminen juuri siihen hetkeen ja tehtävään, mikä on käsillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen täysin työkykyinen työaikana ja täysin kotikuntoinen henkilökohtaisena aikana, jonka seurauksena olen automaattisesti lomakykyinen loma-aikana. Asennemuutoksella on vaikutuksia myös muihin asioihin kuten tehokkuuteen, mutta niistä ehkä joskus toiste. Nyt puoli vuotta päätöksestä ja loman häämöttäessä parin viikon päässä oloni on levollinen ja rauhallinen, eikä edessä ei ole lomaa edeltävää henkistä työruuhkaa. Oloni on juuri sellainen kuin halusin puoli vuotta sitten.

Toivotan oikein rentoa ja mukavaa juhannusta ja lomakautta kaikille, välittömästi ja ihan ensimmäisestä hetkestä alkaen!

Milja

Minun pieni suuri tarina

Jos minulta kysytään millainen ihminen olen, vastaisin olevani positiivinen ja elämäniloinen ja -haluinen. Haluan olla ystävällinen ja jakaa hyvää mieltä ja oloa ympärilleni. Haluan itse voida hyvin ja haluan meidän kaikkien voivan hyvin ja olevan tyytyväisiä elämäämme. Näin oli ennen ja näin on myös nyt. Aikaisemmin tiedostamatta, nykyisin tiedostaen. Tuohon väliin mahtuu kuitenkin aika, jolloin hieman poikkesin sivuraiteille, ja jonka seurauksena koen entistä vahvempana ja tärkeämpänä voida hyvin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja pyrkiä kaikien keinoin jakamaan sitä ympärilleni. Mitä tuossa välissä tapahtui, kerron siitä hyvin seikkaperäisesti nyt.

Koin jotain vuosia sitten pienen herätyksen tai niin sanotusti töytäisyn eräiden keskusteluiden pohjalta, joita kävimme lapsuudesta saakka tuntemallamme tyttöporukalla erään viikonlopun ajan. Tuo viikonloppu oli yksi elämäni parhaista ja jonka seurauksena aivoni aloittivat kovan pohdintatyön. Kuulostaa hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Sitä se onkin, tai voi olla: pahalta lyhyellä tähtäimellä, hyvältä pitkällä. Ajauduin ajatuksineni kerta toisensa jälkeen pyörittämään elämän merkitystä. Miksi olemme täällä? Miksi meidän pitäisi olla täällä? Mikä meidän merkitys kaikelle tälle on? Mikä minun roolini on tässä valtavan isossa kuvassa? Tässä vain pieni pintaraapaisu kysymyksistä, joita tuolloin pyörittelin. En lähde siihen enää yhtään syvemmälle, sillä voin kertoa, että vaikka tarkoituksena oli oivaltaa hyvää, en saavuttanut sitä noilla ajatuksilla. Tai oikeastaan sillä lähtökohdalla ja niillä perustuksilla jotka elämässäni tuolloin oli. Ja voin sanoa, että usein nuo kysymykset piinasivat juuri silloin kun niiden olisi vähiten tarvinnut eli väsyneenä, stressaantuneena ja ärtyneenä.

Kun tätä asiaa tarkastelee hieman kauempaa on helppo huomata, että noina hetkinä en ole ollut niin sanotusti oma itseni ja läsnä tässä hetkessä. Olen ollut kaukana tilanteesta, jossa voisin nauttia kaikesta kauneudesta jota elämässäni on juuri sillä hetkellä. Valintojani on helposta alkanut ohjata tuota elämisen tuskaa kasvattavat asiat. Ja huomatessani, että minun valintani ovat vain pisara meressä, mitä on käynyt? Elämän tuskani on lisääntynyt ja tuskan kierre saanut vähintääkin yhden kierroksen lisää ympärilleen ruokkimaan ja vahvistamaan itseään. Samoin tilanne, joka todennäköisesti oli hedelmällinen elmämäntuskalle herkutteli vatsa pulleana eli stressi, väsymys ja ärtymys kukoisti.

Ei kuulosta elämältä jota halusin ja haluan elää.

Onneksi jossain vaiheessa, loppujen lopuksi aika pian aloin tiedostaa, että suuntani "maailmanparannukselle" oli väärä. En voisi tällaisena ihmisenä muuttaa tai vaikuttaa mihinkään. Kun tarkastelin oloani, olin kateellinen itselleni siitä, kuinka iloinen ja täynnä elämää olin aikaisemmin ollut. Mitä olin tehnyt aikaisemmin oikein?

Nauroin paljon, otin aikaa itselleni, vietin paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa ja vierailin todella usein vanhempieni luona, tein töitä laulellen ja nautiskellen, harrastin, liikuin, haaveilin ja hölmöilin, rakastin. En tehnyt sitä tietoisesti, minä vain olin ja elin ja se teki minusta onnellisen.Niinpä päätin muuttaa jälleen suuntaa ja palata tuolle jo aikaisemmin matkustamalleni raiteelle. Tai ei sittenkään. Ymmärsin olevan uusi minä, jonka perusta on aikaisemmin ymmärtämäni elämän keveys vahvistettuna uudella ymmärryksellä siitä, että elämä on tässä ja nyt: hyvää, rikasta ja onnellista.

Tätä nykyään olen kiitollinen siitä, että koin tuon ajan. Ilman sitä olisi moni asia eri tavoin ja TIEDÄN, että tuo elämäntuskan vaihe olisi lopulta tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. Onneksi se oli ja tuli, sillä näin ollen voin olla siitä nykyisin vapaa. Muistellessani tuota aikaa ja elämänvaihetta voin hymyillä helpottuneena ja kiitollisena. Jopa huvittuneenakin, aivan kuin rauhallinen vanhempi seuraa uhmaikäisen kiukuttelua ( kts. aikaisempi kirjoitus );) Mutta ilman sitä en olisi löytänyt jotain niin arvokasta kuin tietoinen läsnäolo, josta niin paljon näinä päivinä puhutaan. Sen merkitys on valtavan arvokas niin henkisesti ja lopulta myös fyysisesti, kaikille kerroksille ja ulottuvuuksille.

Tätä nykyään olen jälleen entinen itseni, mutta ymmärrän paikkani maailmassa ja olen siitä todella ylpeä ja kiitollinen. Olen sama, mutta en kuitenkaan. Olen oppinut ja ymmärtänyt jotain, muun muassa sen, että kaikkea ei voi järjellä selittää eikä kaikkia kokonaisuuksia tarvitse hahmottaa. Tärkeintä on elää juuri sellaista elämää, joka tuo hyvää, kaikille meille. Välillisesti tai välittömästi.

Kiitos!

Milja

Hetkinen, kenen kehitysvaihe?

Meillä asuu tällä hetkellä kohta kaksivuotias tyttö, joka tarpeen tullen on erittäin hurmaava ja hymyilevä ja jonka toisena puolena on päivittäiset useamman kerran toistuvat, erittäin tunnekuohuvat hetket jolloin hän ei näe eikä kuule kiukultaan mitään. Hurmaavien hetkien vaiheessa on melkeinpä vaikea uskoa häntä samaksi tytöksi, joka huutaa ja kiljuu epätoivoisesti sydäntäraastavalla tavalla ja johon ei tahdo saada kontaktia. Kiukkokohtausten vuorolla puolestaan voi vain muistella niitä tasaisia ja helppoja hetkiä tietäen ja muistuttaen itse siitä, että tämäkin kohtaus menee ohi, ennemmin tai myöhemmin. Olen myös miettinyt, mitähän tulevaisuudessa kahden vuoden uhma tuo tullessaan, jos tämä ei ole jo sitä ;)

Kun oma jaksaminen on kunnossa, noita kiukkukohtauksia on helppo ottaa vastaan. Vauva-aika on takana päin, joten yleiskunto rauhalliseen suhtautumiseen onnistuu helposti ja tilanteita pystyy katselemaan jopa ulkopuolisin silmin. Näin ollen olen huomannut pohtivani, mikä tämän kaiken tarkoitus on eri osapuolille, lapselle ja vanhemmalle.

Kiukkukohtauksia ja uhmaikää pidetään täysin normaalina osana lapsen kehitystä. (Toisaalta, taitaa olla myös aivan normaalia vaikka lapsi ei kiukuttelisikaan). Lapsen uhmaiästä ja sen merkityksestä on varmasti tehty liuta tutkimuksia ja lopputulemana varmaan pääosin on, että lapsen ajattelun perusasetelmat horjuvat, hän kyseenalaistaa maailmaa valmistaakseen pohjaa ajattelun kehittymiselle. Mutta mitä minä saan näistä hetkistä? En ole juurikaan pistänyt tikkua ristiin tutustuakseni onko tehty tutkimuksia siitä, mikä on uhmaiän merkitys vanhemmalle, joten uhmaiän merkitys vanhemmalle perustuu täysin omaan kokemukseen, tunteeseen ja havaintoon. Pitäisikö lapsen uhmaikään suhtautua normaalina osana vanhemman kehittymistä, kehittymistä vanhempana. Sanoisin että kyllä. Ainakin omalta osaltani koen oppineeni ihan hurjan paljon vanhempana, mutta myös ilman vanhemman roolia. Kiukkukohtauksiin suhtautuminen ja niiden sietäminen on todellakin opettavaista ja olen löytänyt itsestäni uusia puolia, muun muaassa käsittämättömän varaston kärsivällisyyttä ja ehdotonta rakkautta. Näin ollen uskon tämän kehitysvaiheen kuin tulevien kehittävän meitä molempia, minua ja lasta. Ehkä jopa enemmän minua? Vaikea sanoa, mutta joka tapauksessa taisin juuri tehdä lapsen kehtiysvaiheesta lapsen ja vanhemman yhteisen kehitysvaiheen. Mielenkiinnolla odotan, millaisia kokemuksia ja lopputuloksia tästä kehitysvaiheesta saammekaan.

Säteilevä ystäväni

Elämässäni on monta monta ihanaa ihmistä. Kaikki heistä ovat yksilöitä, erilaisia. Yksi heistä on kuitenkin erityisen erilainen.

Hän näyttää päällisin puolin oikein kauniilta, nauraa paljon ja säteilee elämää ympärilleen. Hän harrastelee itselleen tärkeiden asioiden parissa ja viettää aikaa laajan sosiaalisen verkostonsa kansssa. Hän nauttii ihmisten kanssa olosta mutta arvostaa yksinäisyyttäkin, tai oikeastaan yksin oloa. Hän on älykäs, hauska ja ihastuttava. Mutta niin on oikeastaan kaikki ihmiset elämässäni.

Tässä henkilössä on kuitenkin vielä jotain erityistä. Eräällä iltakävelyllä tämä kyseinen ystäväni tuli mieleen ja tajusin jotain hänestä, mitä en  ollut aikaisemmin osannut kuvata tai sanoin selittää tarkemmin. Ymmärsin vihdoin sen puuttuvan tekijän, mikä nivoo hänestä aivan täysin erilaisen. Joka tekee kohtaamiset hänen kanssaan  erityisiksi. Jotain mikä saa unohtamaan ajan ja paikan. Tämän ihmisen erityispiirre on nimenomaan se, mitä hän on minulle, meidän kohtaamisissamme. Kun olen hänen seurassaan, tuntuu kuin muu maailma katoaisi ympäriltämme ja me olisimme vain me kaksi. Hän kuuntelee, eläytyy, kommentoi. On täydellisesti läsnä. Aivan kuin minua varten, minun juttujani, ajatuksiani, ideoitani, vitsejäni varten. Melkein uskomatonta, mutta täysin totta.

Tästä syystä hän on yksi niistä ihmisistä elämässäni, joiden seurassa on erityisen helppo ja kevyt olla. Näitä ihmisiä me tarvitsemme ympärillemme. Nämä ihmiset saavat meidän puhkeamaan kukkaan ja loistamaan, näyttämään parhaat puolemme, ehkä olemaan parhaat puolemme koko ajan? Jäinkin pohtimaan, kuinka paljon se minulta vaatisi olla yhtä läsnä kuin ystäväni? En usko, että paljoa. Itse asiassa tiedän, että on täysin mahdollista. Vaikka heti, tästä hetkestä lähtien, kaikkille ihmisille.

Sattumaa

Sattumalta aamun ulkoilu viivästyi, sillä aamulla uppouduimme hyvään keskusteluun mieheni kanssa.

Sattumalta kiikkuessamme naapuripihalta alkoi kuulua pihatöiden ääntä ja moottorin pärinää, mikä sai tyttäreni pyytämään päästä syliin.

Sattumalta minulle tuli idea osoittaa tyttärelleni, että pärinässä ei ole mitään pelättävää ja lähdimme naapuripihalle.

Sattumalta naapuripihan hiekkalaatikolla oli ihana naapurimme poikansa kanssa leikkimässä.

Sattumalta, juuri kun olimme lähdössä takaisin kotiin päin naapurin puoliso tuli paikalle.

Sattumalta myös hän oli tehnyt pihatöitä ja halusi esitellä kättensä jälkeä. Ihastelimme kasvavia yrttejä ja marjapensaita raakoine marjoineen ja mansikoita kukkineen.

Sattumalta meillä olisi lounaaksi kasvissosekeittoa, johon jo kasvaneet yritit sopisivat mainiosti mausteeksi, ja saimme niitä mukaamme.

Sattumalta villimintun taimet kasvavat heidän pihallaan erityisen hyvin.

Sattumalta heillä ei oikein tule minttua käytettyä.

Sattumalta heitin vitsin, että he eivät juo tarpeeksi mohitoa.

Sattumalta vitsi johti grillibileiden haaveiluun.

Sattumalta elokuu tuntui liian kaukaiselta grillibileiden järjestämiseksi. Eikö olisi mahdollista järkätä aikaisemmin?

Sattumalta kenelläkään ei ollut ensi lauantaina mitään sovittua.

Sattumalta mies oli ollut Italiassa työmatkalla, maistellut erinomaista focaciaa ja haaveili tekevänsä sitä itse, grillibileet olisivat hyvä tilaisuus sille. Myös muusta ruassa hän halusi ottaa vastuun.

Sattumalta minä rakastan salaatteja ja lupasin ottaa niistä vastuun. Samalla lupasin hoitaa uusia perunoita ja silliä.

Sattumalta, meillä suunnitelma valmiina. Grillibileet kavereiden kanssa! Mahtavaa! Ja heleppoa ku heinän teko.

Sattumalta.

Sattumalta?

M

Kun yksi matka päättyy, toinen voi alkaa

Noin 1,5 vuotta sitten avasin ison muistikirjan kannen ja kirjoitin sen ensimmäiselle sivulle näin:

" Tämä matka tulee viemään minut jonnekin, en vielä tiedä minne. Minun ei tarvitse tietää sitä vielä nyt, mutta tiedän, että tulee olemaan jotain aivan ihanaa. Haluan olla paras versio minusta, haluan tietää kuka olen. Haluan olla inspiroitunut ja inspiroiva. Haluan auttaa. Haluan elää onnellista, tasapainoista ja tervettä elämää nyt ja jatkossa"

Näiden 18 kuukauden matkalla olen kerännyt inspiraatiopäiväkirjaani paljon lehtileikkeitä, kuvia, piirrustuksia, hahmotelmia, ajatuksia, muistoja matkan varrelta. Haastatteluita ihmisistä, jotka inspiroivat, kirjoituksia tapaamistani inspiroivista ihmisistä, analysoinut mikä näissä ihmisissä viehättää ja innostaa. Olen kirjannut hedelmällisiä keskusteluja lähipiirini kanssa ja kirjannut oivaltaessani jotain. Olen kirjannut kuinka kiitollinen olen pienestä perheestäni, sekä suuresta perheestäni, ystävistäni, tasapainosta ja rauhasta, innostuksesta, inspiraatiosta. Olen kirjoittanut pienistä ja suurista haaveista, kiitollisuuden aiheista, toteutetuista ja toteuttamatta jääneistä haaveista. 

Havahduin eräänä päivänä tällä viikolla, että tuossa kirjassa ei ollutkaan enää tilaa, viimeinen sivu oli täytetty. Ensimmäinen inspiraatiokirjani oli tullut matkansa päähän. Mutta millaisen matkan? Mitä inspiraatiokirjani viimeiseen sivuun kirjoitin?

Oikeastaan siinä ei varsinaisesti lue mitään sellaista, mitä olisi syytä kopioida tänne sellaisenaan, mutta yleisellä tasolla kerron, että olin kirjannut liiketoimintasuunnitelmani joka kristallisoitui minulle jokin aika sitten sekä hahmotelmaa siitä, miten voisin lähteä liiketoimintasuunnitelmani kanssa liikkeelle.

Minun 1,5 vuoden matkani päättyi uuteen alkuun. Tällä matkalla olen ammentanut ja saanut niin paljon, että tiedän kuka olen ja tiedän mitä haluan ja lopultakin tiedän, miten voin toteuttaa itseäni niin, että autan myös muita. Matkani on ollut hyvä. Ei helppo, mutta antoista. Ymmärrän nyt asioita ihan eritavalla, näen eri tavalla. Sitä tarvitsin. Tarvitsin tämän matkani.

Uusi matkani on aloitettu, uusi mustakantinen inspiraatiokirja on aloitettu. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta ja innostusta. Elän tätä matkaani päivä päivältä, hetki hetkeltä.

Kiitos!

M

Aamujen avaus

Silloin kun olin vielä peruskoulussa ala-asteella koulujen aamunavaukset pidettiin joka päivä: neljästi oman luokan kesken ja kerran viikossa koko koulu kokoontui yhteen luokkaan. Aamunavausta voisi melkeinpä kutsua aamuhartaudeksi, sillä siellä luettiin usein raamattua tai seurakunnan henkilö kävi puhumassa meille. Ja laulettiin virsi.

Yläasteelle siirrytäessä koulun koko alkoi olla jo aika suuri ja oppilaita satoja, kun koko kunnan yläasteikäisten opetus oli keskitetty yhteen paikkaan. Aamun avauksia muistaakseni pidettiin hieman harvemmin ja nekin keskusradion kautta, sillä ilmeisesti se koettiin tehokkaammaksi kuin valuttaa lauma teinejä liikuntasaliin ja takaisin luokkahuoneisiin. Aamunavausten merkitys sisällöllisesti oli itselleni hyvin kaukaista ja hataraa. Jos totta puhutaan, en muista mistään muusta aamunavauksesta mitään paitsi yhdestä, jonka pidin itse. Ja jos ihan totta puhutaan, niin en oikein muista sitäkään ;) Mutta jotain tuosta aamunavauksesta opin: käyttämään koulun keskusradioa.

Yläasteella kaverit ovat kaikki kaikessa. Yläasteella keksitään myös kaikennäköisiä pieniä jekkuja, joita toisinaan myös toteutetaan. Tämän yhdistelmänä eräs mainio ystäväni (joka edelleenkin on erittäin läheinen ja rakas ystävä, epälemättä tunnistat itsesi ) sai idean laittaa meidän ystävien yhteisen kappaleen soimaan keskusradiosta niin, että koko koulu luokkineen, käytävineen ja pihoineen raikaisi. Muistan ajatelleeni, että ei ole lainkaan hyvä idea, mutta lopulta ystäväni sai minut taivuteltua radion käyttäjäksi. Niinpä tuumasta toimeen. Hiivimme opettajainhuoneen läpi koppiin, josta lähetyksiä pidettiin, pistimme kasetin soittimeen, painettiin play, lähetys päälle ja pian tehtävämme oli suoritettu: E-typen You Will Always Be a Part of Me raikasi kaiuttimista. Meillä oli niin kova kiire paeta rikospaikalta, ettemme pystyneet nauttimaan jekkumme hedelmää mutta muistan, että juostessani sydän kurkussa hyppien laulumme siivittäneen pakoamme. Oi, miten ihana muisto!

Nyt yli 15 vuotta myöhemmin aamujeni avaukset ovat hieman erilaisia. Pidän tuon hetken joka aamu. Toisinaan se voi kestää vain minuutin, toisinaan puoli tuntia. Lopulta sillä ei ole merkitystä, tiedän mikä riittää. Tämä tapa on auttanut minua muun muassa olemaan läsnä, priorisoimaan, olemaan onnellisempi ja näin ollen paljon rauhallisempi ja tehokkaampi. Koska olen aivan koukussa aamujeni avauksiin halusin jakaa kaavani ja tapani sinun kanssasi.

Aamujeni avaukset koostuvat seuraavasta:

Hengitän rauhallisesti, tyhjennän mieleni

Kiitän kaikista niistä rikkauksista joita elämässäni on: käyn läpi perheeni, ystäväni, työni, kotini, terveyteni, elämäntapani. Joinain aamuna vain kiitän kaikesta.

Olen vapaa kaikista murheista ja huolista.

Tänään olen onnellinen ja rauhallinen.

Tunnen elämän kukoistuksen ja rikkauden.

Tunnen eläväni rehellisesti.

Annan anteeksi kaiken, niin itselleni kuin muille.

Olen läsnä koko ajan.

Tämän jälkeen toistan voima lauseeni, joka vaihtuu aika-ajoin. Ensimmäinen voimalauseeni oli Olen vapaa itseni arvostelemisesta ja tämä kulkee vieläkin mukanani, se on nimittäin yksi tärkeimmistä asioista, jonka haluan muistaa.

Mikäli minusta tuntuu, käyn tämän jälkeen läpi päivän ohjelman ihan rauhassa.

Aamujeni avaukset ovat hieman muuttuneet vuosien saatossa, onneksi. Tämä kaava sopii minulle erittäin hyvin ja olen välittömästi heti aamusta virittäytynyt oikeaan mielentilaan.

Millainen on sinun aamun avauksesi?

Mikäli sinulla ei ole vielä aamun avaustasi, millaisia ajatuksia aamujen avaus sinussa herätti? Voisiko tästä olla sinulle apua omiin aamujesi avauksiin? Jätä kommenttisi tai laita vaikka sähköpostia, jatkan mielelläni keskustelua kanssasi.

M

Oivalluksen taikaa

Tunnustaudun kovaksi haaveilijaksi. Haaveilen mahdollisia ja mahdottomia asioita. Mahdollisten asioiden kategoriaan kuuluvat mielestäni kaikki haaveeni. Mahdottomien kategoriaan ei mielestäni osu mikään haaveistani. Läheisteni mielestä tahtini haaveilla on toisinaan hengästyttävä ja toisinaan osa haaveistani kategorisoidaan heidän aloitteestaan mahdottomiin.

Näin oli ennen.

Onneksi oivalsimme jokin aika yhdessä mieheni kanssa, että minun haaveeni ja uskoni ovat erittäin vahva pohja yhteiselle tulevaisuudelle. Kaikki haaveet eivät toteudu, sillä kaikkia suunnitelmia ei panna toteen nyt, ei myöhemminkään. Osa haaveista voi toteuttaa välittömästi, osan toteuttamiselle vaaditaan jo hieman enemmän fokusta ja panostusta. (Tässä välissä  on syytä lisätä, että haaveeni eivät läheskään aina ole rajoittuneet tai rajoitu haaveiluun vaan toteutan itselleni tärkeäksi kokemani asiat.)

Toisen oivalluksen haaveiden toteutumiseksi tein jokin aika sitten. Kaikki, mitä haluan on minulla on jo nyt. Haaveilu on edelleen iso osa elämääni ja erittäin tärkeä kanava inspiroimaan hyvän elämän osatekijöitä. Kun otin eräästä neuvosta vaarin ja otin elämäni tarkasteluun ulkopuolisen silmin, huomasin, että tässä on jo kaikki mitä haluan. Kaikki mitä minun piti tehdä oli muuttaa suhtautumista ja alettava elämään tätä elämääni yhä vahvemmin.

Tuon ajatuksen hyväksymiseksi on täytynyt tehdä hurjan paljon ajatustyötä. Mutta se on kannattanut. Ajatusmallin muuttaminen ja läsnäolon voima ovat parantaneet elämänlaatua merkittävästi, vaikka aikaisemminkin kaikki oli hyvin. Ajatukseni ovat merkittävästi selkeämpiä ja oleminen ja eläminen keveämpää, vaikka mikään ei konkreettisesti ja käsin kosketeltavin ole muuttunut.

Toivon sinunkin jo löytäneen saman rauhan ja tavan suhtautua elämään. Mikäli kirjoitukseni kuullostaa oudolta etkä pysty samaistumaan siihen, lupaan kirjoittaa aiheesta jatkossakin ja avata aiheetta enemmän. Jos haluat ottaa yhteyttä ja jatkaa keskustelua blogin ulkopuolella niin pistä viestiä osoitteeseen tastahalusinkertoa@gmail.com. Odotan yhteydenottoasi!

M

Organisoida vaiko ei

Mieleni palaa lapsuuteen. Ilmassa oli usein paljon odotusta: kesälomaa, koulun alkua, syntymäpäiviä. Tapahtumia odotettiin kovasti ja hartaasti ja perhoset lentelivät vatsanpohjassa. Siitä huolimatta lapsena elettiin hetkessä. Leikittiin, luettiin, ulkoiltiin, harrastettiin, vietettiin perheen ja ystävien kanssa aikaa. Naurua ja elämäniloa riitti niin arkena kuin juhlanakin, talvella ja kesällä.

Miten nyt aikuisena? Miten elän, miten ja mitä odotan?

Meitä kehotetaan jatkuvasti elämään hetkessä. Ei elämään sitten kun elämää. Hengittelemään ja olemaan läsnä. Olemaan ajattelematta. Miten voisin yhdistää nämä kaksi tapaa olla ja elää: suhtautua elämään niin, että se on intoa ja riemua täynnä ja samalla olla läsnä ja ajattelematta.

Meitä ohjeistetaan tekemään suunnitelmia: pitkän tähtäimen suunnitelmia, jossa huurustellaan elämää viiden vuoden päähän, sekä lyhyen tähtäimen suunnitelmia kuten aikatauluttaamaan päivä tai tekemään kauppalista, rutiinithan luovat turvaa. Organisointi ja to do- lista ovat tärkeitä jotta emme unohtaisi mitään oleellista ja tärkeää. Haasteeksi kulminoituu, että miten siinä sitten olen ajattelematta ja läsnä tässä kun seuraava hetki on jo nurkan takana. Minun pitää siihen valmistautua, niinhän minua on opetettu! Miten ihmeessä voin tehdä tarkkoja ja tehokkaita suunnitelmia jos en suunnittele?

Kesä kolkuttelee jo oviaan. Lehdet ovat jo puissa, aurinko paistaa ja lämpö hivelee hipiää. Arki on helppoa kun ulos pääsee käden käänteessä ilman agressiivista kerrospukeutumista, ruoka kypsyy grillissä nopeasti ja helposti, ystäviä ja naapureita tavataan pihalla sovitusti ja sattumalta. Kaikki näyttävät ottavan iisisti, asioiden ei tarvitse olla niin justiin. Suunnittelemme, mutta suunnitelmat eivät aiheuta minkäänlaista stressiä. Kukaan tuttavistamme ei ole vielä lomalla ja siitä huolimatta kaikki näyttävät olevan lomamoodissa. Viime viikkojen aikana ilmassa on ollut jotain taikaa, joka voisi jatkua läpi vuoden.

Jos haaveilen ottavani iisisti, voin istahtaa parvekkeelle tai pihalle, juoda aamukahvini rauhassa lintujen laulaessa ja auringon säteiden heijastaessa puiden oksien lävitse. Miettimättä mitään. Nauttia kesäisestä aamusta, ilman suunnitelmia. Kuulostella mitä tänään haluan tehdä. Tai jättää kuulostelematta. Olla vaan.

Voisiko tässä olla ratkaisu siihen, miten hallitsen sekä suunnittelun, toteutuksen, haaveilun ja läsnäolemisen dilemman? Otan iisisti, tarkkailen ympäristöä, annan mielen vaeltaa, nappaan ideasta ja haaveesta kiinni, tai päästän sen menemään. Annan innon nousta tai laskea. Toteutan jos toteutan. Nyt tai myöhemmin.

Kiitosta työelämässä

Pienen lapsen äitinä hämmästelen usein sitä rakkauden määrää jota perhettäni kohtaan tunnen. Myös tunne omiin vanhempiin, miehen vanhempiin, kummeihini, isovanhempiini on syventynyt äitiyden myötä. Tunnen rakkautta, jaan sitä ja tiedän saavani vastarakkautta. Olen päivittäin kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, jota saamme osaksemme. Tuntuu siltä, että mitä enemmän rakkautta tunnen ja jaan, sitä enemmän sitä saankin. Mitä enemmän näen rakkauden vihjeitä arjessani, sitä enemmän niitä on. En tarvitse erityistä syytä suukottaakseni ja halatakseni miestäni ja lastani. Sanon heille monta kertaa päivässä rakastavani.

Miksi tämä sama ei voisi päteä myös työelämässä? Vaihtaisimme vain rakkauden osoituksen kiitollisuuden osoitukseksi. Jakaisimme kiitosta aina kun vähänkään siltä tuntuu? Kiittää ihan pienimmästäkin, vaikka kiitos ei liittyisi itse työsuoritukseen? Voisiko tässä päteä sama laki kuin rakkaudessa; mitä enemmän sitä annan, sitä enemmän sitä saan? Voisimmeko saada työpaikoista pienillä yksittäisillä teoilla pikku hiljaa kiitollisemman paikan olla ja työskennellä?

Mitä jos vilpittömästi kiittäisimme puheluiden päätteeksi keskustelukumppania, palaverin lopuksi kävisimme kiittäisimme keskustelusta, ajasta, mielenkiinnosta? Kiittäisimme työkaveria työpäivästä? Kiittäisimme itseämme työpäivstä? Kiittäisimme niitäkin, joita emme normaalisti kiittäisi? Millaisen työyhteistön voisimme saada aikaan?

Millaisia tilanteita sinulla tulee mieleen joissa voisimme jakaa kiitosta?

"Äiti, ota syliin"

Kun joskus olen pohtinut blogin aloittamista, en olisi uskonut sen alkavan näin. Ajattelin, että minulla olisi useita postauksia valmiiksi kirjoitettuna ja viilattuna, ja joita voisin vielä viilailla ja viimeistellä ennen "Julkaise" - napin painamista.

Postausten sisältö liittyisi työelämästä kumpuaviin päivän polttaviin johtamisonnistumisiin tai -haasteisiin tai voisin analysoida kirjan, romaanin tai tietokirjan, miksenpä elokuvan. Mene ja tiedä, mitä kaikkea arkistoista olisi löytynytkään.

Mutta kuinkas kävikään.

Heräsin viime yönä useaan otteeseen kun pieni tyttö omassa huoneessa nukkui levotonta untaan ja itki. Neljän aikaan kävin hakemassa tytön meidän sänkyyn. Uni ( ainakaan omani) ei siitä kyllä levollisemmaksi muuttunut, osaat varmaan arvata syyn siihen. Meno oli kuitenkin tavallistakin levottomampaa ja lopulta herätessämme tyttö oli tulikuuma. Kuumemittari todisti epäilykset oikeaksi. Pika-analyysi oman työpäivän sisältöön osoitti, että minulla oli mahdollisuus vaihtaa etäpäiväksi tarkoitettu työpäivä pikkupotilaan hoitoon.

Etäpäivä. Minä rakastan etäpäiviä. Olen tehokkaimmillani näinä päivinä ja kiitän ja olen kiittänyt ääneen esimiestäni ja työnantajaani suopeasta suhtautumisesta etätyöskentelyyn. Niinpä suunnitelman muutos aiheutti jossain syvällä sisimmässäni ihan pienoisen harmistuksen, samoin kuin to do - listalla olleiden asioiden siirtyminen. Työnkuvaani nimittäin kuuluu monet palaverit pitkin päivää, joten varsinaista "työaikaa" jolloin tehdään sovitut ja tarvittavat hommat on erittäin rajoitetusti. To do - listan tehtävät siirtyvät siis jonnekin lähi-tulevaisuuteen.

Mutta todellisuus oli, että kotiin jäädään. Tyttö on vielä sen verran pieni, että tekemistä pitää keksiä ja seuraa pitää. Reilun 1,5 - vuotiaan kanssa on tänään laulettu monet laulut, piirretty äitienpäiväkortteja mummoille, luettu kirjoja ja ennen kaikkea köllitty, rapsuteltu korvan takaa, letitetty hiuksia, Tytön kanssa kahdestaan vietetty aika saa näin arkena erillaisen merkityksen, kun olemme sisällä kotona koko päivän, ilman mitään paineita mistään menoista tai tapaamisista. Jollain tavalla päivästä tulee erittäin intensiivinen ja side lapseen tuntuu erityisen vahvalta. Kun pieni ihminen huhuilee pitkin päivää monia kertoja " Huhuu äiti" " Missä äiti" "Äiti, ota syliin" sydämeni pakahtuu, joka kerta.

Reilusti ennen normaalia päiväuniaikaa pidin tyttöä sylissä pienen tytön tylleröisen sanoja ja säveltä tapaillen. Siihen hän nukahti. Siitä on aikaa, kun viimeksi tyttö on nukahtanut syliin. Pientä ihmistä ihmetellessäni ja sylissä pidellessäni ei käynyt mielessäkään aamuinen ajatus, jossa harmittelin menetettyä etäpäivää tai yöunien risaisuutta. Näin puoli kymmenen aikaan illalla, olen edelleen samassa moodissa. Lapsen kuumeesta ja etäpäivän menettämisestä huolimatta päivä on ollut yksi onnellisimmista.

Kiitos!

Lämpimästi tervetuloa blogiini!

Hei Sinä, ystäväni!

Hienoa, että löysit blogiini Tästä halusin kertoa. Tämä on blogi meille.

Perustan tämän blogin, jotta voin jakaa ajatuksiani arjen huomioista ja havainnoista. Toisinaan kirjoitukseni tulevat olemaan kevyitä keskustelun herättäjiä tai nopeita pureskelemattomia ajatuksia, jotkut puolestaan hyvinkin syväluotaavia katsauksia aiheeseen.
 
Ammennan inspiraationi ihmisistä, työstäni, viestinnästä, johtamisesta, perheestä, hyvinvoinnista, haaveista, unelmista ja niiden toteutumisesta. Minun ja muiden elämästä.

Ajatukseni heijastavat tätä hetkeä eivätkä ole absoluuttisia totuuksia vaan näen aina kehityksen siemenen itämässä, mahdollisesti päivä päivältä, viesti viestiltä, keskustelu keskustelulta. Tarkoituksena on että tämän blogin kautta ajatuksiani jakamalla ja kanssasi keskustellen tulemme ymmärtämään tätä hetkeä ja mahdollisesti tulevaa paremmin ja laajemmin

Haluan kirjoittaa tätä blogia itseni lisäksi myös Sinulle ja samalla Sinun olevan osa tätä ymmärtämisen ja jakamisen kehitysprosessia. Näin ollen sen lisäksi, että jaan ajatuksiani kanssasi olen kiinnostunut mielipiteistäsi ja näkökulmistasi. Kommenttisi ja ajatuksesi ovat lämpimästi tervetulleita! Tarkoituksen on, että blogin sisältö tuo myös Sinulle jotain hyvää ja merkityksellistä.

Tämä blogi tulee olemaan minulle nimenomaan positiivisen kasvun lähde. Siksi kommentoinnin perusedellytyksenä on, että tässä blogissa keskustellaan arvostavan vuorovaikutuksen perusperiaatteiden mukaisesti.
 
Tervetuloa ajatusteni ja blogin pariin!

Terveisin

M