Sain mainiolta työkaveriltani lahjaksi kassillisen raparpereja ja suunnittelin herkuttelevani niillä pitkin juhannusta. Uunissa onkin kypsynyt pariin otteeseen mansikkaraparperipaistos höystettynä ripauksella kaardemummaa, kuorrutettuna kaurahiutaleiden ja voin seoksella. Kun siihen viereeen nappaa mukaan jäätelöä, on makuyhdistelmä aivan verraton.
Viimeiseen paistokseen kaivoin pakkasesta viimeiset viime kesänä poimitut mansikat. Olo oli jotenkin haikea ja varovainen, ja pohdinkin raskinko oikeasti käyttää ne. Samassa tajusin, että mansikkasato kypsyy parhaillaan ja edessä on aika jolloin herkkua on tarjolla yllinkyllin.
Pienestä voi ihminen riemastua. Pieniä asioita voi ihminen ihmetellä. Kuten vaikka säännöllistä mansikka-aikaa, joka kestää vain pienoisen hetken. Kohta pian tulee muun marjan aika, syksy saa, talvi tulee ja pian taas kevät kukoistaa. Kunnes tulee taas mansikka-aika. Joka on pian ohi ja seuraavaksi kiidetäänkin kohti mustikkametsiä. Niinpä päätin nauttia täysin rinnoin tästä tulevasta mansikkasadosta, tästä kesän ihmeestä. Päätin myös nauttia siitä joka vuosi, yhtä intoa täynnä. Jotain ihmeellistä siinä nimittäin on, että vuodenajat pyörivät säännöllisesti tuoden mukanaan ihmeteltävää ja ihasteltavaa.
Näin ollen olen päättänyt, että kiitokseni luonnon ihmeellisyydelle ja monimuotoisuudelle on ihmetellä ja ihastella, riemastua ja nauttia siitä, mitä edessäni ja elämässäni on. Juuri nyt huomioni saa mansikat. Hetken pääästä ja ehkä huomenna jokin muu. Muistuttaa tutusti erään melkein kaksivuotiaan tapaa elää ja havaita maailmaa.
Kiitos!
Milja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti