Elämässä tarvitaan lepohetkiä

Tänä vuonna ovat omenapuut näyttäneet koko loistonsa. Kevään tullessa silmut tulivat kauniina esiin pukien puille vihreät vaatteet. Hetken päästä vihreät takit olivat saaneet valkoisia ja vaaleanpunaisia kunniamerkkejää, jotka yllättävän nopeasti tippuivat pois. Kesällä pienet omput alkoivat kukin vuorollaan pullistella ja kasvaa, ja näin syksyllä saadaan korjata runsas ja mehukas sato.  Omenoiden lisäksi runsasta satoa ovat tuottaneet sienet ja marjat, sekä omassa puutarhassani erityisesti kesäkurpitsat, pavut ja yrtit.  

Kaikkina vuosina runsaus ei ole ollut samanlaista. Viime syksynä omenoita saatiin jonkin verran, ja suuressa osassa oli vaurioita, tauteja tai tuholaisten aikaansaannoksia. Ei sieniäkään joka vuosi tule niin kuin tänä syksynä, eikä mustikkasankotkaan täyty yhtä tiuhaan tahtiin joka vuosi. Aina ei luontokaan tuota runsian mitoin.

Erään kerran mustikkamättäitä kiertäessä en voinut olla rinnastamatta luonnon tuottavuusajattelua omaan arkeen. Pääasiassa takana on hyviä vuosia, mutta joukkossa on aikoja, joiden vuoksi vieläkin huokaisen muistellessani niitä. Vuosi tuottavuuden mittarina on kuitenkin pitkä aika, joka tasoittaa kuukausien, viikkojen ja jopa päivien vaihtelut, ja näin ollen elämä on pääasiassa ollut todella hyvää. Hyvien vuosien seassa on heikompia aikoja ja noita aikoja tutkiskellessani olen huomannut, että olen vihainen ennen kaikkea itselleni ja siihen, että junnaan syystä tai toisesta paikallani, vaikka sisimmäissäni haluaisin irti epämiellyttävästä olotilasta.

Kun luonto ei tuota yltäkylläisesti tai runsaasti, olenko vihainen metsälle, luonnolle, olosuhteille? Niinpä, en ole. Ja vaikka olosuhteet voisivat olla otolliset, ehkä omenapuutkin pitävät välillä lepovuosia. Ehkä luonnon kiertokulun säännöt pätevät myös elämään yleisesti. Ehkä elämässä, urassa, ihmissuhteissa tulee eteen vähemmän tuottoisia lepovuosia, - viikkoja ja -päiviä, joiden tarkoituksena on ladata akkuja, kerätä voimavaroja seuraavaan kukoistukseen. Auttaisiko tämä ymmärtämään paremmin ihmisiä: itseä, lapsia, puolisoa, vanhempia, ystäviä, tuttavia, työkavereita, esimiehiä, palveluammattissa olevia, ketä tahansa?

Esittelyssä papusaalista ja lempikumpparit

     

Jos en olisi tässä asiassa muuttunut..

Viime aikoina muutokset, varsinkin yksilöiden muutokset ovat pyörineet mielessäni paljon ja voin vain todeta kuin mahtavaa on, että asiat ja ihmiset muuttuvat. Onneksi meillä on pääasiassa aina mahdollisuus tehdä uusia valintoja niin asioiden, esineiden, mielipiteiden kuin kiinnostuksen kohteidenkin osalta. Tänä keväänä olen useamman kerran miettinyt omaa muuttunutta näkökulmaani ja kantaani niinkin arkiseen mutta antoisaan aiheeseen kuin puutarhan hoitoon.

Kiinnostukseni intensiivisyys puutarhanhoitoa kohtaan on vaihdellut elämäni aikana laidasta laitaan. Muistan elävästi, miten pienenä ala-asteikäisenä perustin kotipihallemme omenanmuotoisen puutarhan keskikäytävineen, jonne istutin siemeniä mielessäni selkeä visio aaltoilevasta kukkamerestä ja valtaisasta porkkanasadosta. Puutarhani ei kuitenkaan menestynyt monista pienistä ja isommista syistä johtuen, mutta ainakin yritin ja olin ylpeä yrityksestäni.

Parikymppisenä en voinut kuvitella juuri tylsempää tekemistä kuin puutarhan hoito. En millään jaksanut kiinnostua mistään puutarhaan, kukkiin tai kasveihin liittyvästä. Marjastus oli ainoa, joka veti puoleensa, eikä sillä ole varsinaisesti mitään tekemistä puutarhan hoidon kanssa.

Pikkuhiljaa puutarhainnostus palasi, ja aloin kasvattaa parvekkeella yrttejä, ja eräänä kesänä ostin jopa pari kukkaa. Nyt tänäpäivänä ihastelen omaa pihaani, puutarhaani. Oma piha ja puutarha olivat niitä elementtejä, jotka kuuluivat unelmien kotiini. Innostuneena tunnustan käyttäneeni tunnin toisensa jälkeen oppiakseni kylvämään ja istuttamaan kasveja sekä kukkia, leikkaamaan puita ja pensaita. Ihastelen päivittäin pihan antimia ja luonnon ihmeitä; mullan alta esiin työntyviä kasveja, silmuja puissa ja pensaissa. Omenapuun kukat ovat tallentuneet kameran linssin läpi kerta toisensa jälkeen ja maasta nousseet tulppaanit kuulevat ihasteluja yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen myös huvittunut itsestäni ja muutoksestani, aaltoliikkeestä joka vie tiedonjyväsestä toisen luo ja opettaa uusia isompia kokonaisuuksia. Olen pohtinut, kuinka syvälle uuden tiedon maailmaan ihminen voikin hurahtaa ihan pienen ajan sisällä, kuinka paljon tietoa voi ahmia kun aihe on mielenkiintoinen tai tavoitteet selkeät, ja kun tiedon soveltamisen pelikenttä on silmien alla ja omissa hyppysissä. Oppimista on tapahtunut ilman suurta suunniteltua päätöksentekoprosessia. Nopea tiedonetsintä, tarkistus kirjasta, perinteinen yritys-erehdys - kaava, meniköhän se näin? - kokeilu.

Jälkikäteen voisin sanoa oppimisen olleen helppoa ja vaivatonta. Tämmöistä kai kaiken oppimisen pitäisi olla?

Kaikilla aisteilla ja yhdellä kerrallaan

Astuessani jälleen Itä-Suomessa sijaitsevalle saarelle luovuus pääsi valloilleen jopa niin pitkälle, että insproiduin julkaisemaan kirjoittamiani ajatuksiani. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ainakin yhden ihmisen mittakaavassa, sillä yhtenä suurimpana asiana meille syntyi toinen lapsi. Viime kesänä raskauspahoinvointi ja hurjan hurja väsymys verottivat niin paljon, että kirjoittaminen jäi. Ja kun se jäi hetkeksi, hetki venyi vuodeksi. Vuoden aikana kirjoittaminen kuitenkin kävi mielessä useamman kerran, mutta ajatuksesta teoiksi taisi olla liian pitkä matka. Mutta mitäpä se haittaa, tästä on hyvä jatkaa.

Kesälomareissumme mökille teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin. Muistin jälleen, kuinka ihana on kävellä itseni mittaisessa heinikossa luonnon niityllä, poimia ahomansikoita ja mustikoita kahvikuppiin, hämmästyä kantarellien vahvuudesta, ihastella metsän kauneutta. Kuulla paljon kuulematta mitään muuta kuin tuulen suhinaa, laineiden liplatusta, lokkien motkotusta. Katsoa vanhemman ja isovanhemman hellyyttä, rakkautta ja rajoja lapsia kohtaan, pienen tytön tanssia ja leikkiä, auringon ensisäiteitä ja laskua, hymyileviä kasvoja. Tuntea sade kasvoilla, kokeilla verkkojen kokemista, pilkkoa halkoja saunan uunin sytykkeeksi, leipoa kantarellipiirakkaa itsekerätyistä sienistä. Haistaa tuore aamukahvi astuessa tupaan huonosti nukutun yön jälkeen, savun tuoksu savustuskatoksesta, vastaleivotun marjapiirakan tuoksu, sammaleen haju metsäretkellä. Näin muutamia mainitakseni.

Ihastellessani pohdin, kuinka nopeasti tämä arkipäiväistyisi jos samat ärsykkeet olisi tarjolla aisteilleni joka päivä. Kuinka paljon niitä osaisi arvostaa? Pakko kuitenkin todeta, että saaressa elämä on monella tapaa yksinkertaisempaa, ja eri ärsykkeiden määrä on merkittävästi rajoitetumpaa ja, joten ympäristön vuoksi vastaan tuleviin aisteja stimuloiviin ärsykkeisiin kiinnittää tarkemmin huomioa. Oli syy mikä tahansa, päätin että myös kotona kaupungissa pysähtyisin silloin tällöin hetkeksi paikalleni ja yrittäisin keskittyä ja kiinnittää huomioa yhteen aistiin kerralla.

Kotimatkalla taitoin palan jos toisenkin suklaata samalla kun keskityin opintoihin lasten nukkuessa. Hyvältähän se maistui mutta tajusin toistavani vanhaa kaavaa. Taitoin seuraavan palasen ja pistin silmät kiinni. Pala maistui paljon paremmalta ja vahvemmalta. Nyt kirjoittelen ajatuksiani aamukahvin kera. Kuppi on puoliksi juotu, ihan huomaamatta. Asetettu haaste olikin vaikeampi kuin ajattelin mutta kehitystä ja sisäistämistä haetaan pienin askelin, jälleen kerran.

Terveisiä maalta

Täällä ollaan, maalla. Saaressa. Aurinkoa ja rentoa eloa riittää.

 Täällä eletään ihan täysin erilaista elämää. Koko ajan tehdään jotain pientä kiireettömästi. Aikaa perinteisessä, kaupunkilaisen mielessä ei ole.

Kuten mainittu, kiirettä ei ole. Pitkin päivää me saaren kesäiset asukkaat nukkumme päiväunia tai ainakin lepäilemme. Tänne me ollaan tultu lepäämään luonnon helmaan ja keskelle. Olemaan yhtä luonnon kanssa ja elämään sen lainalaisuuksien mukaan.

Ainoa mikä täällä ei kuitenkaan lepää on luonto itse. Pienet hyttyset lentelevät, muurahaiset ahertavat, pörriäiset pörräävät. Vesi on melkein taukoamatta liikkeessä, aallot liplattavat lempeästi ja päätyvät rantaan. Aika-ajoin kuuluu pieni molskahdus ja veden pintaan piirtyvä, kasvava ympyrä muistuttaa pinnan alaisesta aktiivisuudesta.

Kantarellit kasvavat, tänään ovat silminnähden kookkaampia kuin eilen. Sinisiä mustikoita onpäiväpäivältä enemmän. Kukat ovat nupuilla, kasvavat kunnes kukkivat ja kukoistavat lopulta lakastuneet antaen tilaa muille lajeille. Heinät huojuvat solujen lempeän tuulen mukana.

Luonto puuhastelee taukoamatta jotain ja kun sitä laiskana tarkkailee, huomaa sen olevan enemmän elossa kuin itse ehkä koskaan. Huomaan kadehtivani luonnon varmaa ja loputonta suoritusta. Sen toiminta on kuin tanssi jossa on selkeä kaava ja jossa jokaisella liikkeellä, niin pienellä kuin isollakin on merkityksensä kokonaisuuteen. Kaikki tietävät osansa isossa kuvassa, esityksessään. Kantavat kortensa kekoon yhteistyössä keskenään: kasvit, eläimet, hyönteiset, aurinko, tuuli, värit. Varjot, valot, äänet.

Tuntuu kuin katsoisi tarkasti ennalta suunniteltua live-esitystä joka jatkuu ja jatkuu. Päätä kääntämällä voi siirtyä kohtauksesta kohtaukseen ja valita haluamansa. Välillä mennään lujaa, välillä erittäin rauhassa. Parasta lienee se, että tässä esityksessä voi olla täysin valita roolinsa: passiivinen katsoja, osallistuva tarkkailija, aktiivien ohjailija. Roolista rooliin kannattaa siirtyä aika-ajoin ja välillä keskittyä ihan vain katsomaan.

Näin täällä maalla.

Esitykseen uppoutunut

Milja

Mansikkakausi alkaa, hurraa!

Sain mainiolta työkaveriltani lahjaksi kassillisen raparpereja ja suunnittelin herkuttelevani niillä pitkin juhannusta. Uunissa onkin kypsynyt pariin otteeseen mansikkaraparperipaistos höystettynä ripauksella kaardemummaa, kuorrutettuna kaurahiutaleiden ja voin seoksella. Kun siihen viereeen nappaa mukaan jäätelöä, on makuyhdistelmä aivan verraton.

Viimeiseen paistokseen kaivoin pakkasesta viimeiset viime kesänä poimitut mansikat. Olo oli jotenkin haikea ja varovainen, ja pohdinkin raskinko oikeasti käyttää ne. Samassa tajusin, että mansikkasato kypsyy parhaillaan ja edessä on aika jolloin herkkua on tarjolla yllinkyllin.

Pienestä voi ihminen riemastua. Pieniä asioita voi ihminen ihmetellä. Kuten vaikka säännöllistä mansikka-aikaa, joka kestää vain pienoisen hetken. Kohta pian tulee muun marjan aika, syksy saa, talvi tulee ja pian taas kevät kukoistaa. Kunnes tulee taas mansikka-aika. Joka on pian ohi ja seuraavaksi kiidetäänkin kohti mustikkametsiä. Niinpä päätin nauttia täysin rinnoin tästä tulevasta mansikkasadosta, tästä kesän ihmeestä. Päätin myös nauttia siitä joka vuosi, yhtä intoa täynnä. Jotain ihmeellistä siinä nimittäin on, että vuodenajat pyörivät säännöllisesti tuoden mukanaan ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Näin ollen olen päättänyt, että kiitokseni luonnon ihmeellisyydelle ja monimuotoisuudelle on ihmetellä ja ihastella, riemastua ja nauttia siitä, mitä edessäni ja elämässäni on. Juuri nyt huomioni saa mansikat. Hetken pääästä ja ehkä huomenna jokin muu. Muistuttaa tutusti erään melkein kaksivuotiaan tapaa elää ja havaita maailmaa.

Kiitos!
 
Milja