Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ystävät. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Elämässä tarvitaan lepohetkiä

Tänä vuonna ovat omenapuut näyttäneet koko loistonsa. Kevään tullessa silmut tulivat kauniina esiin pukien puille vihreät vaatteet. Hetken päästä vihreät takit olivat saaneet valkoisia ja vaaleanpunaisia kunniamerkkejää, jotka yllättävän nopeasti tippuivat pois. Kesällä pienet omput alkoivat kukin vuorollaan pullistella ja kasvaa, ja näin syksyllä saadaan korjata runsas ja mehukas sato.  Omenoiden lisäksi runsasta satoa ovat tuottaneet sienet ja marjat, sekä omassa puutarhassani erityisesti kesäkurpitsat, pavut ja yrtit.  

Kaikkina vuosina runsaus ei ole ollut samanlaista. Viime syksynä omenoita saatiin jonkin verran, ja suuressa osassa oli vaurioita, tauteja tai tuholaisten aikaansaannoksia. Ei sieniäkään joka vuosi tule niin kuin tänä syksynä, eikä mustikkasankotkaan täyty yhtä tiuhaan tahtiin joka vuosi. Aina ei luontokaan tuota runsian mitoin.

Erään kerran mustikkamättäitä kiertäessä en voinut olla rinnastamatta luonnon tuottavuusajattelua omaan arkeen. Pääasiassa takana on hyviä vuosia, mutta joukkossa on aikoja, joiden vuoksi vieläkin huokaisen muistellessani niitä. Vuosi tuottavuuden mittarina on kuitenkin pitkä aika, joka tasoittaa kuukausien, viikkojen ja jopa päivien vaihtelut, ja näin ollen elämä on pääasiassa ollut todella hyvää. Hyvien vuosien seassa on heikompia aikoja ja noita aikoja tutkiskellessani olen huomannut, että olen vihainen ennen kaikkea itselleni ja siihen, että junnaan syystä tai toisesta paikallani, vaikka sisimmäissäni haluaisin irti epämiellyttävästä olotilasta.

Kun luonto ei tuota yltäkylläisesti tai runsaasti, olenko vihainen metsälle, luonnolle, olosuhteille? Niinpä, en ole. Ja vaikka olosuhteet voisivat olla otolliset, ehkä omenapuutkin pitävät välillä lepovuosia. Ehkä luonnon kiertokulun säännöt pätevät myös elämään yleisesti. Ehkä elämässä, urassa, ihmissuhteissa tulee eteen vähemmän tuottoisia lepovuosia, - viikkoja ja -päiviä, joiden tarkoituksena on ladata akkuja, kerätä voimavaroja seuraavaan kukoistukseen. Auttaisiko tämä ymmärtämään paremmin ihmisiä: itseä, lapsia, puolisoa, vanhempia, ystäviä, tuttavia, työkavereita, esimiehiä, palveluammattissa olevia, ketä tahansa?

Esittelyssä papusaalista ja lempikumpparit

     

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Sitä saa mitä tilaa

”Sitä saa mitä tilaa” taitaa olla yksi tunnetuimmista sananparsista, ja onpa siitä tehty erittäin suosittu tanssilavoja valloittava laulukin. Yleensä tuohon lausahdukseen liittyy hieman ikävät kokemukset, jossa tilauksen lähettänyt yksilö saa samalla mitalla takaisin, aivan kuin karma tai joku muu voima asettaisi yksilön yhtä tukalaan tai epämiellyttävään tilaan, kuin hän on aikoinaan saattanut jonkin muun. Saa niin sanotusti maistaa omaa lääkettään ja joskus jopa korkojen kera.

Olen viime aikoina suonut ajatuksen jos toisenkin tälle kyseiselle sanonnalle ja jäänyt pohtimaan sen kaikua. Itseasiassa lausahdus on äärimmäisen onnistunut, mutta miksi sitä käytetään vain ikäviä sattumuksia kuvaamaan? Mitä sanommekaan tilanteissa, joissa asetelma onkin päinvastainen? Saatamme todeta mielessämme ja ääneen joko iloisena toisen puolesta "hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita" tai hieman epäillen "hän on aina ollut tuollainen Hannu Hanhi". En kuitenkaan ole koskaan kuullut ajatuksesta, jossa hyvän saaja on oikeasti tilannut hyvän itselleen ja monesti muillekin. Hän on kovalla työllä ansiokkaasti suorittanut hyvään työhön liittyvän vaikean ja monimutkaisen prosessin ja korjaa nyt satoaan. Mutta ei hän ole vain tilannut sitä. Sehän olisi liian helppoa, vai olisiko sittenkään?

Ajattelemmeko me, että pahat asiat tapahtuvat automaattisesti ja helposti ja hyvien asioiden eteen pitää taistella ja uurastaa kovasti? Jos paha saa palkkansa, miksi hyvä ei saisi? Niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäimellä. Miten palkka saadaan aikaiseksi, miten se maksetaan? Kuulostaako kovalta urakalta, vaikealta ja raskaalta, isolta ja aikaa vievältä? Vai voisiko se ollakin erittäin helppoa ja kevyttä, pientä ja välittömästi tapahtuvaa?

Siirtäisin hyvän palkan maksun vastuun meille jokaiselle. Keskittyisimme hyviin asioihin itsessä, muissa ihmisissä ja tilanteissa. Kiinnittäisimme huomiomme kaikkiin niihin pieniin hyviin asioihin ihmisissä, tilanteissa ja tapahtumissa. Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa, näin sanotaan. Kaikessa on kauneutensa. Kolikolla on tosin aina kaksi puolta, todellisuus on harvoin yksiselitteinen. Toisinaan tuota kauneutta saa kovastikin etsimällä etsiä, mutta kuten sanottu, palkka saatetaankin maksaa pitkässä juoksussa. Aina ei (onneksi) saa pikavoittoja.

Jotta voisimme maksaa hyvän palkkaa, haastan meidät kaikki tilaamaan hyviä ja positiivisia asioita itsellemme ja muille. Ja oikeasti saamaan sen, mitä tilaa, eli uskaltaa ottaa vastaan se hyvä, mitä palkaksi tarjotaan. Maksaa hyvän palkkaa ja ottaa vastaan hyvän palkkaa. Tehdä rohkeita ja hyviä asioita, olla rohkeasti ja ylpeästi tyytyväinen niistä kaikista hyvistä asioista, joita itsellemme, läheisillemme, maailmalle teemme. Mikäli sananlaskuihin, lausahduksiin ja kansanviisauksiin on uskominen, niin sitä saamme, mitä tilaamme.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Minun pieni suuri tarina

Jos minulta kysytään millainen ihminen olen, vastaisin olevani positiivinen ja elämäniloinen ja -haluinen. Haluan olla ystävällinen ja jakaa hyvää mieltä ja oloa ympärilleni. Haluan itse voida hyvin ja haluan meidän kaikkien voivan hyvin ja olevan tyytyväisiä elämäämme. Näin oli ennen ja näin on myös nyt. Aikaisemmin tiedostamatta, nykyisin tiedostaen. Tuohon väliin mahtuu kuitenkin aika, jolloin hieman poikkesin sivuraiteille, ja jonka seurauksena koen entistä vahvempana ja tärkeämpänä voida hyvin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja pyrkiä kaikien keinoin jakamaan sitä ympärilleni. Mitä tuossa välissä tapahtui, kerron siitä hyvin seikkaperäisesti nyt.

Koin jotain vuosia sitten pienen herätyksen tai niin sanotusti töytäisyn eräiden keskusteluiden pohjalta, joita kävimme lapsuudesta saakka tuntemallamme tyttöporukalla erään viikonlopun ajan. Tuo viikonloppu oli yksi elämäni parhaista ja jonka seurauksena aivoni aloittivat kovan pohdintatyön. Kuulostaa hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Sitä se onkin, tai voi olla: pahalta lyhyellä tähtäimellä, hyvältä pitkällä. Ajauduin ajatuksineni kerta toisensa jälkeen pyörittämään elämän merkitystä. Miksi olemme täällä? Miksi meidän pitäisi olla täällä? Mikä meidän merkitys kaikelle tälle on? Mikä minun roolini on tässä valtavan isossa kuvassa? Tässä vain pieni pintaraapaisu kysymyksistä, joita tuolloin pyörittelin. En lähde siihen enää yhtään syvemmälle, sillä voin kertoa, että vaikka tarkoituksena oli oivaltaa hyvää, en saavuttanut sitä noilla ajatuksilla. Tai oikeastaan sillä lähtökohdalla ja niillä perustuksilla jotka elämässäni tuolloin oli. Ja voin sanoa, että usein nuo kysymykset piinasivat juuri silloin kun niiden olisi vähiten tarvinnut eli väsyneenä, stressaantuneena ja ärtyneenä.

Kun tätä asiaa tarkastelee hieman kauempaa on helppo huomata, että noina hetkinä en ole ollut niin sanotusti oma itseni ja läsnä tässä hetkessä. Olen ollut kaukana tilanteesta, jossa voisin nauttia kaikesta kauneudesta jota elämässäni on juuri sillä hetkellä. Valintojani on helposta alkanut ohjata tuota elämisen tuskaa kasvattavat asiat. Ja huomatessani, että minun valintani ovat vain pisara meressä, mitä on käynyt? Elämän tuskani on lisääntynyt ja tuskan kierre saanut vähintääkin yhden kierroksen lisää ympärilleen ruokkimaan ja vahvistamaan itseään. Samoin tilanne, joka todennäköisesti oli hedelmällinen elmämäntuskalle herkutteli vatsa pulleana eli stressi, väsymys ja ärtymys kukoisti.

Ei kuulosta elämältä jota halusin ja haluan elää.

Onneksi jossain vaiheessa, loppujen lopuksi aika pian aloin tiedostaa, että suuntani "maailmanparannukselle" oli väärä. En voisi tällaisena ihmisenä muuttaa tai vaikuttaa mihinkään. Kun tarkastelin oloani, olin kateellinen itselleni siitä, kuinka iloinen ja täynnä elämää olin aikaisemmin ollut. Mitä olin tehnyt aikaisemmin oikein?

Nauroin paljon, otin aikaa itselleni, vietin paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa ja vierailin todella usein vanhempieni luona, tein töitä laulellen ja nautiskellen, harrastin, liikuin, haaveilin ja hölmöilin, rakastin. En tehnyt sitä tietoisesti, minä vain olin ja elin ja se teki minusta onnellisen.Niinpä päätin muuttaa jälleen suuntaa ja palata tuolle jo aikaisemmin matkustamalleni raiteelle. Tai ei sittenkään. Ymmärsin olevan uusi minä, jonka perusta on aikaisemmin ymmärtämäni elämän keveys vahvistettuna uudella ymmärryksellä siitä, että elämä on tässä ja nyt: hyvää, rikasta ja onnellista.

Tätä nykyään olen kiitollinen siitä, että koin tuon ajan. Ilman sitä olisi moni asia eri tavoin ja TIEDÄN, että tuo elämäntuskan vaihe olisi lopulta tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. Onneksi se oli ja tuli, sillä näin ollen voin olla siitä nykyisin vapaa. Muistellessani tuota aikaa ja elämänvaihetta voin hymyillä helpottuneena ja kiitollisena. Jopa huvittuneenakin, aivan kuin rauhallinen vanhempi seuraa uhmaikäisen kiukuttelua ( kts. aikaisempi kirjoitus );) Mutta ilman sitä en olisi löytänyt jotain niin arvokasta kuin tietoinen läsnäolo, josta niin paljon näinä päivinä puhutaan. Sen merkitys on valtavan arvokas niin henkisesti ja lopulta myös fyysisesti, kaikille kerroksille ja ulottuvuuksille.

Tätä nykyään olen jälleen entinen itseni, mutta ymmärrän paikkani maailmassa ja olen siitä todella ylpeä ja kiitollinen. Olen sama, mutta en kuitenkaan. Olen oppinut ja ymmärtänyt jotain, muun muassa sen, että kaikkea ei voi järjellä selittää eikä kaikkia kokonaisuuksia tarvitse hahmottaa. Tärkeintä on elää juuri sellaista elämää, joka tuo hyvää, kaikille meille. Välillisesti tai välittömästi.

Kiitos!

Milja

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Säteilevä ystäväni

Elämässäni on monta monta ihanaa ihmistä. Kaikki heistä ovat yksilöitä, erilaisia. Yksi heistä on kuitenkin erityisen erilainen.

Hän näyttää päällisin puolin oikein kauniilta, nauraa paljon ja säteilee elämää ympärilleen. Hän harrastelee itselleen tärkeiden asioiden parissa ja viettää aikaa laajan sosiaalisen verkostonsa kansssa. Hän nauttii ihmisten kanssa olosta mutta arvostaa yksinäisyyttäkin, tai oikeastaan yksin oloa. Hän on älykäs, hauska ja ihastuttava. Mutta niin on oikeastaan kaikki ihmiset elämässäni.

Tässä henkilössä on kuitenkin vielä jotain erityistä. Eräällä iltakävelyllä tämä kyseinen ystäväni tuli mieleen ja tajusin jotain hänestä, mitä en  ollut aikaisemmin osannut kuvata tai sanoin selittää tarkemmin. Ymmärsin vihdoin sen puuttuvan tekijän, mikä nivoo hänestä aivan täysin erilaisen. Joka tekee kohtaamiset hänen kanssaan  erityisiksi. Jotain mikä saa unohtamaan ajan ja paikan. Tämän ihmisen erityispiirre on nimenomaan se, mitä hän on minulle, meidän kohtaamisissamme. Kun olen hänen seurassaan, tuntuu kuin muu maailma katoaisi ympäriltämme ja me olisimme vain me kaksi. Hän kuuntelee, eläytyy, kommentoi. On täydellisesti läsnä. Aivan kuin minua varten, minun juttujani, ajatuksiani, ideoitani, vitsejäni varten. Melkein uskomatonta, mutta täysin totta.

Tästä syystä hän on yksi niistä ihmisistä elämässäni, joiden seurassa on erityisen helppo ja kevyt olla. Näitä ihmisiä me tarvitsemme ympärillemme. Nämä ihmiset saavat meidän puhkeamaan kukkaan ja loistamaan, näyttämään parhaat puolemme, ehkä olemaan parhaat puolemme koko ajan? Jäinkin pohtimaan, kuinka paljon se minulta vaatisi olla yhtä läsnä kuin ystäväni? En usko, että paljoa. Itse asiassa tiedän, että on täysin mahdollista. Vaikka heti, tästä hetkestä lähtien, kaikkille ihmisille.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sattumaa

Sattumalta aamun ulkoilu viivästyi, sillä aamulla uppouduimme hyvään keskusteluun mieheni kanssa.

Sattumalta kiikkuessamme naapuripihalta alkoi kuulua pihatöiden ääntä ja moottorin pärinää, mikä sai tyttäreni pyytämään päästä syliin.

Sattumalta minulle tuli idea osoittaa tyttärelleni, että pärinässä ei ole mitään pelättävää ja lähdimme naapuripihalle.

Sattumalta naapuripihan hiekkalaatikolla oli ihana naapurimme poikansa kanssa leikkimässä.

Sattumalta, juuri kun olimme lähdössä takaisin kotiin päin naapurin puoliso tuli paikalle.

Sattumalta myös hän oli tehnyt pihatöitä ja halusi esitellä kättensä jälkeä. Ihastelimme kasvavia yrttejä ja marjapensaita raakoine marjoineen ja mansikoita kukkineen.

Sattumalta meillä olisi lounaaksi kasvissosekeittoa, johon jo kasvaneet yritit sopisivat mainiosti mausteeksi, ja saimme niitä mukaamme.

Sattumalta villimintun taimet kasvavat heidän pihallaan erityisen hyvin.

Sattumalta heillä ei oikein tule minttua käytettyä.

Sattumalta heitin vitsin, että he eivät juo tarpeeksi mohitoa.

Sattumalta vitsi johti grillibileiden haaveiluun.

Sattumalta elokuu tuntui liian kaukaiselta grillibileiden järjestämiseksi. Eikö olisi mahdollista järkätä aikaisemmin?

Sattumalta kenelläkään ei ollut ensi lauantaina mitään sovittua.

Sattumalta mies oli ollut Italiassa työmatkalla, maistellut erinomaista focaciaa ja haaveili tekevänsä sitä itse, grillibileet olisivat hyvä tilaisuus sille. Myös muusta ruassa hän halusi ottaa vastuun.

Sattumalta minä rakastan salaatteja ja lupasin ottaa niistä vastuun. Samalla lupasin hoitaa uusia perunoita ja silliä.

Sattumalta, meillä suunnitelma valmiina. Grillibileet kavereiden kanssa! Mahtavaa! Ja heleppoa ku heinän teko.

Sattumalta.

Sattumalta?

M