Meillä asuu tällä hetkellä kohta kaksivuotias tyttö, joka tarpeen tullen on erittäin hurmaava ja hymyilevä ja jonka toisena puolena on päivittäiset useamman kerran toistuvat, erittäin tunnekuohuvat hetket jolloin hän ei näe eikä kuule kiukultaan mitään. Hurmaavien hetkien vaiheessa on melkeinpä vaikea uskoa häntä samaksi tytöksi, joka huutaa ja kiljuu epätoivoisesti sydäntäraastavalla tavalla ja johon ei tahdo saada kontaktia. Kiukkokohtausten vuorolla puolestaan voi vain muistella niitä tasaisia ja helppoja hetkiä tietäen ja muistuttaen itse siitä, että tämäkin kohtaus menee ohi, ennemmin tai myöhemmin. Olen myös miettinyt, mitähän tulevaisuudessa kahden vuoden uhma tuo tullessaan, jos tämä ei ole jo sitä ;)
Kun oma jaksaminen on kunnossa, noita kiukkukohtauksia on helppo ottaa vastaan. Vauva-aika on takana päin, joten yleiskunto rauhalliseen suhtautumiseen onnistuu helposti ja tilanteita pystyy katselemaan jopa ulkopuolisin silmin. Näin ollen olen huomannut pohtivani, mikä tämän kaiken tarkoitus on eri osapuolille, lapselle ja vanhemmalle.
Kiukkukohtauksia ja uhmaikää pidetään täysin normaalina osana lapsen kehitystä. (Toisaalta, taitaa olla myös aivan normaalia vaikka lapsi ei kiukuttelisikaan). Lapsen uhmaiästä ja sen merkityksestä on varmasti tehty liuta tutkimuksia ja lopputulemana varmaan pääosin on, että lapsen ajattelun perusasetelmat horjuvat, hän kyseenalaistaa maailmaa valmistaakseen pohjaa ajattelun kehittymiselle. Mutta mitä minä saan näistä hetkistä? En ole juurikaan pistänyt tikkua ristiin tutustuakseni onko tehty tutkimuksia siitä, mikä on uhmaiän merkitys vanhemmalle, joten uhmaiän merkitys vanhemmalle perustuu täysin omaan kokemukseen, tunteeseen ja havaintoon. Pitäisikö lapsen uhmaikään suhtautua normaalina osana vanhemman kehittymistä, kehittymistä vanhempana. Sanoisin että kyllä. Ainakin omalta osaltani koen oppineeni ihan hurjan paljon vanhempana, mutta myös ilman vanhemman roolia. Kiukkukohtauksiin suhtautuminen ja niiden sietäminen on todellakin opettavaista ja olen löytänyt itsestäni uusia puolia, muun muaassa käsittämättömän varaston kärsivällisyyttä ja ehdotonta rakkautta. Näin ollen uskon tämän kehitysvaiheen kuin tulevien kehittävän meitä molempia, minua ja lasta. Ehkä jopa enemmän minua? Vaikea sanoa, mutta joka tapauksessa taisin juuri tehdä lapsen kehtiysvaiheesta lapsen ja vanhemman yhteisen kehitysvaiheen. Mielenkiinnolla odotan, millaisia kokemuksia ja lopputuloksia tästä kehitysvaiheesta saammekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti