Jos en olisi tässä asiassa muuttunut..

Viime aikoina muutokset, varsinkin yksilöiden muutokset ovat pyörineet mielessäni paljon ja voin vain todeta kuin mahtavaa on, että asiat ja ihmiset muuttuvat. Onneksi meillä on pääasiassa aina mahdollisuus tehdä uusia valintoja niin asioiden, esineiden, mielipiteiden kuin kiinnostuksen kohteidenkin osalta. Tänä keväänä olen useamman kerran miettinyt omaa muuttunutta näkökulmaani ja kantaani niinkin arkiseen mutta antoisaan aiheeseen kuin puutarhan hoitoon.

Kiinnostukseni intensiivisyys puutarhanhoitoa kohtaan on vaihdellut elämäni aikana laidasta laitaan. Muistan elävästi, miten pienenä ala-asteikäisenä perustin kotipihallemme omenanmuotoisen puutarhan keskikäytävineen, jonne istutin siemeniä mielessäni selkeä visio aaltoilevasta kukkamerestä ja valtaisasta porkkanasadosta. Puutarhani ei kuitenkaan menestynyt monista pienistä ja isommista syistä johtuen, mutta ainakin yritin ja olin ylpeä yrityksestäni.

Parikymppisenä en voinut kuvitella juuri tylsempää tekemistä kuin puutarhan hoito. En millään jaksanut kiinnostua mistään puutarhaan, kukkiin tai kasveihin liittyvästä. Marjastus oli ainoa, joka veti puoleensa, eikä sillä ole varsinaisesti mitään tekemistä puutarhan hoidon kanssa.

Pikkuhiljaa puutarhainnostus palasi, ja aloin kasvattaa parvekkeella yrttejä, ja eräänä kesänä ostin jopa pari kukkaa. Nyt tänäpäivänä ihastelen omaa pihaani, puutarhaani. Oma piha ja puutarha olivat niitä elementtejä, jotka kuuluivat unelmien kotiini. Innostuneena tunnustan käyttäneeni tunnin toisensa jälkeen oppiakseni kylvämään ja istuttamaan kasveja sekä kukkia, leikkaamaan puita ja pensaita. Ihastelen päivittäin pihan antimia ja luonnon ihmeitä; mullan alta esiin työntyviä kasveja, silmuja puissa ja pensaissa. Omenapuun kukat ovat tallentuneet kameran linssin läpi kerta toisensa jälkeen ja maasta nousseet tulppaanit kuulevat ihasteluja yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen myös huvittunut itsestäni ja muutoksestani, aaltoliikkeestä joka vie tiedonjyväsestä toisen luo ja opettaa uusia isompia kokonaisuuksia. Olen pohtinut, kuinka syvälle uuden tiedon maailmaan ihminen voikin hurahtaa ihan pienen ajan sisällä, kuinka paljon tietoa voi ahmia kun aihe on mielenkiintoinen tai tavoitteet selkeät, ja kun tiedon soveltamisen pelikenttä on silmien alla ja omissa hyppysissä. Oppimista on tapahtunut ilman suurta suunniteltua päätöksentekoprosessia. Nopea tiedonetsintä, tarkistus kirjasta, perinteinen yritys-erehdys - kaava, meniköhän se näin? - kokeilu.

Jälkikäteen voisin sanoa oppimisen olleen helppoa ja vaivatonta. Tämmöistä kai kaiken oppimisen pitäisi olla?

Olisinko uskonut vuosi sitten?

Jos palaan  vuoden takaisiin ajatuksiini ja toiveisiini, on mahtava huomata, kuinka yksi iso unelma on toteutunut. Yhden ison unelman mukana on toteutunut useampi pieni unelma.

Olin jo pidemmän aikaa toivonut isompaa kotia pihoineen, saunoineen ja takkoineen. Olin vuosien saatossa selannut asuntoilmoituksia, olimme käyneet useammassa asuntonäytössä ilman, että asunto olisi sytyttänyt palavaa ja varmaa tunnetta omaan kotiin astumisesta.

Uuden kodin etsintä tuntui henkisesti olevan hikistä puuhaa, ja vastasyntyneen vauvan sekä menevän taaperon kanssa aika tuntui olevan kortilla. Laitoin vaakakuppiin silloisen kodin hyvine puolineen sekä uuden arjen tasapainon, joka kahden lapsen kanssa kotonaolo opiskeluineen tuntui löytyneen. Toisella puolella oli jatkuva uusien asuntojen selailu, oikean fiiliksen kaivaminen ilmoituksen kuvien perusteella, näyttöön haalautuminen taaperon kanssa, mukana tietysti epämiellyttävältä kahvakuulalta tuntuva turvakaukalo vauvoineen ja yleensä latteaan tunnelmaan päättyvä näyttö. Päätin jättää asuntohaaveet toistaiseksi, nykytilanne oli hyvä, suorastaan erinomainen.

Juuri, kun olin ajatuksissani lyönyt lukkoon asettumisen olemassaolevaan ja hyvillä mielin asetellut uuden kodin haaveet unelmien kirstuun myöhemmin esiinkaivettavaksi, löysi mies kohteen, jossa oli kaikki kohdallaan. Toukokuussa 2015 alkoi matka tähän päivään ja tästä eteenpäin uudessa kodissa.

Vapun ja kevään fiilistelyt kotiportailla

Olisinko uskonut viime vuoden huhtikuussa, että pian tulen asumaan kodissa, joka täyttäisi unelmani ja olisi vielä enemmän? En olisi. Ja hyvä niin, sillä sitä merkittävämmältä tämä oman kodin ihmettely tuntuu, ja usko unelmien toteutumiseen vahvistui.

Inspiraation lähteillä

Kevään tärkeä ilmiö, valon lisääntyminen on osoittautunut todella tärkeäksi elämänlaadun kohottajaksi koko perheelle. Meille lasten kanssa se tarkoittaa paljon enemmän puisto- ja ulkoiluaikaa ja kepeämpiä fiilistelyitä myös sisällä. Tänä keväänä valolla tuntuu olevan erityinen buusterivaikutus ja olen saanut kimmokkeita uusiin juttuihin sekä energiapiikkejä tarttua vanhoihin harrastuksiin.

Valon lisääntymisen rinnalla raikkaus ja pirteys tuntuvat erityisesti fyysisesti, ja henkisestikin päivä tuntuu olevan paljon pidempi kun viiden jälkeen voi täysin realistisesti sanoen ulkoilla valoisaan aikaan. Olen innostunut kuvaamaan valoa näkökulmia, taustoja ja tilanteita vaihdellen. Muutenkin kuvaaminen on innostanut enemmän kuin pitkään aikaan. Tästä syystä päätin jälleen aktivoitua Instagramin parissa. Valokuvaaminen on ehkä ennemminkin se uusi juttu, mutta vanhempi rakas harrastus on pysynyt mukana talvenkin yli. Olen neulonut viimeisten kuukausien aikana itselle neulemekon ja muutamia pipoja. Virkkaamisenkin saralla olen antanut koukun tanssia, sillä tuotoksena on syntynyt pipo ja kauan kaivattu läppärilaukku. Kesken on vielä tyttöjen huoneeseen koristetyyny.

Läppärilaukku, jonka ohjeen nappasin kevään Novitasta ja jota hieman sovelsin itselleni sopivaksi.

Puikkojen ja koukkujen heilumisen taustalla on kuitenkin pari tärkeää lähdettä, joista inspiraatio lähtee pulppuaan: kauniit langat ja käsityölehdet. Viimeksi viikonloppuna anoppini lahjoi minua uusimmalla Novita-lehdellä, joka jälleen kerran pursusi yksi toisensa jälkeen kauniimpia ja inspiroivempia neule- ja virkkuutöitä. Minun hyppysiin päätyy ainakin virkkuukoukku ja langat kesäisiin lierihattuihin.

Uunituore Novita täynnä kesäisiä malleja.

Toistoa ja turhautumista

Jokin aika sitten tajusin, että etsin jälleen uutterasti tietoa terveellisestä ja ravitsevasta ruoasta. Artikkeleita ja tietoa kahlatessani tajusin lukevani jo aiemmin lukemaan. Kimmoke tiedonhakuun oli syttynyt vuoroin kutittavasta, vuoroin kipeästä kroonisesti vaivaavasta ihottumasta, sekä muutamasta muusta pienemmästä harmista. Tiesin, että lääkevoiteella ja muilla ulkoisilla tekijöillä voisin hallita ongelmaa, mutta loppujen lopuksi uskon, että minun kohdalla suurin syypää ongelmiin on ruokavalio.

Kun ymmärsin, että olin kadottanut jo aiemmin löytämäni, ärsyynnyin suunnattomasti. Olin jo aiemmin käyttänyt aikaa ja vaivaa löytääkseni minulle toimivat ruoat ja tavat, ja nyt olin tietyiltä osin palannut vanhoihin periaatteisiin ja unohtanut jo oppimani. Mitä ajantuhlausta!

Päästäkseni ärsytyksestä yli, päädyin tarkastelemaan asian toista laitaa. Mitä hyötyä tästä toistosta olisi? Lopputulema oli, että tartuin niihin pieniin tärkeisiin muutoksiin hyvillä mielin. Samalla totesin kertauksen tulevan ihan tarpeeseen muistuttamaan ruokavalion peruselementeistä, muistamaan, mikä on juuri minulle tärkeää ja tarpeellista tasapainon ylläpitämiseksi. Syvällisin tunne oli kuitenkin levollisuus ja ehkä lohdullisuuskin siitä, että kun lähden hakemaan apua, sitä saan ja apu voi olla hyvinkin tuttu ja turvallinen, sillä voin luottaa sen vaikutuksiin. Ja olihan tiedonhaku huomattavasti helpompaa ja nopeampaa tällä kertaa, enkä eksynyt tiedon viidakkoon päiväkausiksi.

Onneksi kevät on jo täällä ja kuiva iho saa apuja myös auringosta ja lämpimästä ilmasta. 

Ajatuksesta siemen kylvöön

Pihalla on vielä kinoksia ja räntää satelee aika ajoin. Kevät on kuitenkin jo ihan kulman takana ja kurkottelee valollaan ja lämmöllään päivä päivältä lähemmäs. Nyt kun meillä on omaa pihaa, olen pitkin talvea fiilistellyt etu- ja takapihaa ja suunnittellut, miten tilaa voidaan hyödyntää eri tavoin. Mahdollisuuksia löytyy mielestäni paljon: on varjoisaa ja viileää kolkaa sekä aurinkoinen, valoisa ja lämmin alue.

Suunnittelusta otettiin seuraavat askeleet ja päädyttiin tyttöjen kanssa kylössiementen ostoksille. Mukaan lähti useita pusseja erilaisten hyötykasvien siemeniä ja jo samana päivänä käärititin hihat ja alettiin kylvöhommiin. Pienin osallistui poissaolollaan nukkumalla päiväunia ja työrauha isosiskon kanssa oli taattu.

Vajaan tunnin päästä meillä oli kylvöksiä valmiina ja nyt kovasti odotellaan ensimmäisten versojen puskevan tiensä esiin mullan alta kohti valoa. Odottelu ei kuitenkaan ole vahvin piirteeni
ja minut yllättää helposti useita kertoja päivässä purkkien luota kurkkimassa edistyksen merkkejä. Mutta mitäpä se haittaa, ei kai ne tulevat versot katsomisesta pahastu.
 

Kaalitarhaa odotellessa. Rahkapurkitkin pääsivät uusiokäyttöön.

Aika lentää, niin ajatuksetkin

Jos kaikella on oikea aikansa, nyt on siis aika(a) palata kirjoittamaan muutama ajatus julkisestikin. Viime aikoina olen harvoin kirjoittanut pohditonja muistiin, vielä harvemmin muotoillut niistä jotain isompaa kokonaisuutta.

Olen kuitenkin päättänyt valita näin. Jätän kirjoittamisen ja tilalle olen saanut paljon, joka on täyttänyt helposti kirjoittamisen mentävää aukkoa. Viimeisen vuoden aikana moni asia on edennyt juuri niin kuin olen toivonut, ja olen keskittynyt kulkemaan tuota valittua raidetta pitkin.

Löysimme meidän tarpeisiin täydellisen kodin: tarpeeksi tilaa, piha omenapuineen ja viinimarjapensaineen, tilaa treeneille. Olen keskittynyt nauttimaan niistä saavutetuista unelmista, jotka jokin aika sitten tuntuivat tosi kaukaisilta: treenannut kotona, saunonut, fiilistellyt takkatulta, nauttinut valoisasta kodista, kokkaillut tilavassa keittiössä, nauttinut perheen ja ystävien seurasta, puuhannut puutarhassa ja pihalla.

Unelmoinnille kuitenkin on aina tilaa ja tilausta. Muutosmyönteisenä olen kuitenkin uuden tilanteen ääressä. Moni  pieni elämän palanen on juuri niin kuin toivon ja vilpittömästi toivon niille pysyvyyttä. Tällä hetkellä minulla ei ole koskaan kiire minnekään, ja viimeisin kokemani stressin ja hallitsemattomuuden tunne tuli koettu aikana kun remontti oli kesken, muutto käynnissä ja nuorempi oli valvottanut edellisenä yönä.

Kiireen ja stressin tunteen hallinta onkin ollut parasta tämän vuoden aikana. Seuraava iso unelmani on säilyttää tämä tunne, kun palaan töihin äitiyslomalta. Paljoa tuolle unelmalle ei tosin häviä unelma yöunien laadun paranemisesta.

Kaikilla aisteilla ja yhdellä kerrallaan

Astuessani jälleen Itä-Suomessa sijaitsevalle saarelle luovuus pääsi valloilleen jopa niin pitkälle, että insproiduin julkaisemaan kirjoittamiani ajatuksiani. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut paljon, ainakin yhden ihmisen mittakaavassa, sillä yhtenä suurimpana asiana meille syntyi toinen lapsi. Viime kesänä raskauspahoinvointi ja hurjan hurja väsymys verottivat niin paljon, että kirjoittaminen jäi. Ja kun se jäi hetkeksi, hetki venyi vuodeksi. Vuoden aikana kirjoittaminen kuitenkin kävi mielessä useamman kerran, mutta ajatuksesta teoiksi taisi olla liian pitkä matka. Mutta mitäpä se haittaa, tästä on hyvä jatkaa.

Kesälomareissumme mökille teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin. Muistin jälleen, kuinka ihana on kävellä itseni mittaisessa heinikossa luonnon niityllä, poimia ahomansikoita ja mustikoita kahvikuppiin, hämmästyä kantarellien vahvuudesta, ihastella metsän kauneutta. Kuulla paljon kuulematta mitään muuta kuin tuulen suhinaa, laineiden liplatusta, lokkien motkotusta. Katsoa vanhemman ja isovanhemman hellyyttä, rakkautta ja rajoja lapsia kohtaan, pienen tytön tanssia ja leikkiä, auringon ensisäiteitä ja laskua, hymyileviä kasvoja. Tuntea sade kasvoilla, kokeilla verkkojen kokemista, pilkkoa halkoja saunan uunin sytykkeeksi, leipoa kantarellipiirakkaa itsekerätyistä sienistä. Haistaa tuore aamukahvi astuessa tupaan huonosti nukutun yön jälkeen, savun tuoksu savustuskatoksesta, vastaleivotun marjapiirakan tuoksu, sammaleen haju metsäretkellä. Näin muutamia mainitakseni.

Ihastellessani pohdin, kuinka nopeasti tämä arkipäiväistyisi jos samat ärsykkeet olisi tarjolla aisteilleni joka päivä. Kuinka paljon niitä osaisi arvostaa? Pakko kuitenkin todeta, että saaressa elämä on monella tapaa yksinkertaisempaa, ja eri ärsykkeiden määrä on merkittävästi rajoitetumpaa ja, joten ympäristön vuoksi vastaan tuleviin aisteja stimuloiviin ärsykkeisiin kiinnittää tarkemmin huomioa. Oli syy mikä tahansa, päätin että myös kotona kaupungissa pysähtyisin silloin tällöin hetkeksi paikalleni ja yrittäisin keskittyä ja kiinnittää huomioa yhteen aistiin kerralla.

Kotimatkalla taitoin palan jos toisenkin suklaata samalla kun keskityin opintoihin lasten nukkuessa. Hyvältähän se maistui mutta tajusin toistavani vanhaa kaavaa. Taitoin seuraavan palasen ja pistin silmät kiinni. Pala maistui paljon paremmalta ja vahvemmalta. Nyt kirjoittelen ajatuksiani aamukahvin kera. Kuppi on puoliksi juotu, ihan huomaamatta. Asetettu haaste olikin vaikeampi kuin ajattelin mutta kehitystä ja sisäistämistä haetaan pienin askelin, jälleen kerran.