Minun hetkeni, omalla pihalla

Kun maalailen haaveiden elämää ja käännän ajatukset haaveiden asuntoa, havahdun toistamaan samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Yksi näistä pienemmistä haaveista on piha. Näin kesäaikana haluaisin istua omalla pihalla, tuoksutella kesän tuoksuja, kuunnella linnun laulua, lämmitellä auringon paisteessa. Juoda kupin aamukahvia kaikessa rauhassa, tuntea raikkaan kesätuulen kasvoilla.

Haluaisin syödä ulkona, omalla pihalla aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä. Jäätelöä. Haluaisin touhuta perheeni kanssa pihatouhuja, katsella lapsen leikkejä ja leikkiä hänen kanssaan. Haluaisin kutsua perhettä, ystäviä ja naapureita pihajuhliin, grillaamaan, chillaamaan.

Haluaisin pihalleni puutarhan, jota katsella ja ihastella. Poimia satokaudella puutarhan antimet, pistää talteen talvenkin varalle.

Haluaisin pihalleni pienen urheilunurkkauksen, jotta voisin tehdä treenini ulkona, raikkaassa ilmassa.

Kun ajatukset listaa tällä tavalla, haaveeni on täysin realistinen. Kaikki haaveideni yksityiskohdat eivät vielä ole mahdollisia, mutta monia yksittäisiä pieniä juttuja voin hyvin toteuttaa jo tänäänkin. Täytyy vaan tarkastella asioita hieman eri näkökulmasta.

Tässä on tämän hetken pieni "pihani".

Täällä pystyn nauttimaan kesästä niin kuin haluan, ainakin tänäaamuna tässä on kaikki mitä tarvitsen. Aamukahvihetki aurinkoisena ja lämpimänä kesäaamuna ei varmasti voisi olla nautittavampi missään muualla juuri nyt kuin tässä.

" Näin kesäaikana haluaisin istua omalla pihalla, tuoksutella kesän tuoksuja, kuunnella linnun laulua, lämmitellä auringon paisteessa. Juoda kupin aamukahvia kaikessa rauhassa, tuntea raikkaan kesätuulen kasvoilla."

Milja

Pienelle potilaalle

Onnekkaampi voisinko olla

aistin tuoksun unen jolla

lapsi pieni hentoinen

lepää kesken leikkien

Onnekkaampi voisinko olla

tunnen pienen hengityksen jolla

lapsi pieni hentoinen

kerää voimia leväten

Onnekkaampi voisinko olla

kuulen kehon liikken jolla

lapsi pieni hentoinen 

unestaan nousee heräillen

Onnekkampi voisinko olla

näen suuren ilon jolla

lapsi pieni hentoinen

maailmaa tutkii oppien.

Onellinen taidan olla

omaan äidin sylin jolla

lapsen pienen hentoisen

kivut poistuu hellien.

Mansikkakausi alkaa, hurraa!

Sain mainiolta työkaveriltani lahjaksi kassillisen raparpereja ja suunnittelin herkuttelevani niillä pitkin juhannusta. Uunissa onkin kypsynyt pariin otteeseen mansikkaraparperipaistos höystettynä ripauksella kaardemummaa, kuorrutettuna kaurahiutaleiden ja voin seoksella. Kun siihen viereeen nappaa mukaan jäätelöä, on makuyhdistelmä aivan verraton.

Viimeiseen paistokseen kaivoin pakkasesta viimeiset viime kesänä poimitut mansikat. Olo oli jotenkin haikea ja varovainen, ja pohdinkin raskinko oikeasti käyttää ne. Samassa tajusin, että mansikkasato kypsyy parhaillaan ja edessä on aika jolloin herkkua on tarjolla yllinkyllin.

Pienestä voi ihminen riemastua. Pieniä asioita voi ihminen ihmetellä. Kuten vaikka säännöllistä mansikka-aikaa, joka kestää vain pienoisen hetken. Kohta pian tulee muun marjan aika, syksy saa, talvi tulee ja pian taas kevät kukoistaa. Kunnes tulee taas mansikka-aika. Joka on pian ohi ja seuraavaksi kiidetäänkin kohti mustikkametsiä. Niinpä päätin nauttia täysin rinnoin tästä tulevasta mansikkasadosta, tästä kesän ihmeestä. Päätin myös nauttia siitä joka vuosi, yhtä intoa täynnä. Jotain ihmeellistä siinä nimittäin on, että vuodenajat pyörivät säännöllisesti tuoden mukanaan ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Näin ollen olen päättänyt, että kiitokseni luonnon ihmeellisyydelle ja monimuotoisuudelle on ihmetellä ja ihastella, riemastua ja nauttia siitä, mitä edessäni ja elämässäni on. Juuri nyt huomioni saa mansikat. Hetken pääästä ja ehkä huomenna jokin muu. Muistuttaa tutusti erään melkein kaksivuotiaan tapaa elää ja havaita maailmaa.

Kiitos!
 
Milja

Lomaisaa lomakautta!

Noin vuosi sitten palasin äitiyslomalta töihin. Aloitin uusissa haasteissa ja olin täynnä intoa ja energiaa. Mies jäi kotiin neljäksi kuukaudeksi, joten arki luisti aika mainiosti tuona aikana. Lokakuussa lapsi aloitti päiväkodin ja moni asia elämänrytmissä muuttui, sillä suunniteltavana ja sovittavana oli monen monta liikkuvaa palasta: hoitoon vienti- ja hakuvuorot, työpalaverit, kimppakyydit, vapaa-ajan harrastukset ja niin edespäin. Jännnityksestä huolimatta kaikki meni todella hienosti. Arkikin rullasi hyvin uudesta elämänrytmistä ja - tilanteesta huolimatta eikä työn ja perhe-elämän yhdisteleminen tuntunut haasteelliselta. Näin ainakin luulin.

Mies sanoo usein, että innostuksessani työhön on kaksi puolta. On hienoa ja motivoivaa olla innostunut ja nauttia työstä, mutta jossain on mentävä raja henkilökohtaisen ja työelmän välillä. Tuo raja taisi hieman unohtua noina parina viime vuoden viimeisenä kuukautena ja painotus vaa'assa kääntyi työelämän puolelle. Mutta en tuolloin valittanut, sillä sain tehdä työtä josta nautin, mahtavien työkavereiden kanssa ja saimme aikaan hyviä tuloksia. Oikeastaan, en olisi osannutkaan kyseenalaistaa vallitsevaa tilannetta ellei eteen olisi tullut loma.

Joulun aikaan tarkoitukseni oli jäädä kahden viikon lomalle. Niin jäinkin, mutta lopputulos ei ollut ihan sitä mitä ajattelin loman olevan tai millaisia mielikuvia lomaan liitän. Matkustimme joulun ja uuden vuoden viettoon vanhempieni luo ja vietimmekin oikein mukavan, rennon ja onnellisen joulun. Jokin kuitenkin hieman häiritsi lomailua, sillä työasiat kummittelivat päässä ja väsymyskin painoi. Tajusin, että ensimmänen joululomaviikko meni aivan täysin toipuessa hurjasta syksystä. Ja tajusin tämän vasta pysähtyessäni paikalleni. Onneksi toinen viikko menikin aivan erilaisissa merkeissä, levänneenä ja rentoutunena, ihan lomafiiliksissä.

Nyt kun kesälomakausi on jo alkanut ja juhannuskin on ihan kulman takana kuulee monesti lauseita: " Jään kohta lomalle, kalenteri on ihan täysin buukattu" " Tiedäthän sinä kuinka kiireistä on ennen kuin jää lomalle" " Vielä pari viikkoa tätä hullunmyllyä ennen kuin loma alkaa, sitten voin levätä" "Ensimmäiset kaksi viikkoa lomasta menee ihmetellessä, sitten lomaan tottuu ja pian alkaakin stressata töihin paluusta".  Aivan kuin omia ajatuksiani ja lauseita ennen joululomaa.

Tuolloin puoli vuotta sitten, uutena vuotena tein itselleni ei vain uudenvuoden lupauksen, vaan koko loppuelämän kestävän lupauksen, että aina jäädessäni lomalle olen lomakykyinen päivästä yksi lähtien. Jotta tuo uutena vuotena lausuttu lupaus olisi helpommin lunastettavissa lomien alkaessa, olen päättänyt soveltaa sitä myös ihan jokapäiväiseen arkeen. Se ei ollut ihan helppo toteuttaa ja vaati paljon asennetyötä ja ajatusjumppaa, mutta kun tarpeeksi lujasti päätin, saavutin tavoitteeni. Lupauksen lunastusta tukee huomion keskittäminen juuri siihen hetkeen ja tehtävään, mikä on käsillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen täysin työkykyinen työaikana ja täysin kotikuntoinen henkilökohtaisena aikana, jonka seurauksena olen automaattisesti lomakykyinen loma-aikana. Asennemuutoksella on vaikutuksia myös muihin asioihin kuten tehokkuuteen, mutta niistä ehkä joskus toiste. Nyt puoli vuotta päätöksestä ja loman häämöttäessä parin viikon päässä oloni on levollinen ja rauhallinen, eikä edessä ei ole lomaa edeltävää henkistä työruuhkaa. Oloni on juuri sellainen kuin halusin puoli vuotta sitten.

Toivotan oikein rentoa ja mukavaa juhannusta ja lomakautta kaikille, välittömästi ja ihan ensimmäisestä hetkestä alkaen!

Milja

Minun pieni suuri tarina

Jos minulta kysytään millainen ihminen olen, vastaisin olevani positiivinen ja elämäniloinen ja -haluinen. Haluan olla ystävällinen ja jakaa hyvää mieltä ja oloa ympärilleni. Haluan itse voida hyvin ja haluan meidän kaikkien voivan hyvin ja olevan tyytyväisiä elämäämme. Näin oli ennen ja näin on myös nyt. Aikaisemmin tiedostamatta, nykyisin tiedostaen. Tuohon väliin mahtuu kuitenkin aika, jolloin hieman poikkesin sivuraiteille, ja jonka seurauksena koen entistä vahvempana ja tärkeämpänä voida hyvin niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja pyrkiä kaikien keinoin jakamaan sitä ympärilleni. Mitä tuossa välissä tapahtui, kerron siitä hyvin seikkaperäisesti nyt.

Koin jotain vuosia sitten pienen herätyksen tai niin sanotusti töytäisyn eräiden keskusteluiden pohjalta, joita kävimme lapsuudesta saakka tuntemallamme tyttöporukalla erään viikonlopun ajan. Tuo viikonloppu oli yksi elämäni parhaista ja jonka seurauksena aivoni aloittivat kovan pohdintatyön. Kuulostaa hyvältä ja pahalta samaan aikaan. Sitä se onkin, tai voi olla: pahalta lyhyellä tähtäimellä, hyvältä pitkällä. Ajauduin ajatuksineni kerta toisensa jälkeen pyörittämään elämän merkitystä. Miksi olemme täällä? Miksi meidän pitäisi olla täällä? Mikä meidän merkitys kaikelle tälle on? Mikä minun roolini on tässä valtavan isossa kuvassa? Tässä vain pieni pintaraapaisu kysymyksistä, joita tuolloin pyörittelin. En lähde siihen enää yhtään syvemmälle, sillä voin kertoa, että vaikka tarkoituksena oli oivaltaa hyvää, en saavuttanut sitä noilla ajatuksilla. Tai oikeastaan sillä lähtökohdalla ja niillä perustuksilla jotka elämässäni tuolloin oli. Ja voin sanoa, että usein nuo kysymykset piinasivat juuri silloin kun niiden olisi vähiten tarvinnut eli väsyneenä, stressaantuneena ja ärtyneenä.

Kun tätä asiaa tarkastelee hieman kauempaa on helppo huomata, että noina hetkinä en ole ollut niin sanotusti oma itseni ja läsnä tässä hetkessä. Olen ollut kaukana tilanteesta, jossa voisin nauttia kaikesta kauneudesta jota elämässäni on juuri sillä hetkellä. Valintojani on helposta alkanut ohjata tuota elämisen tuskaa kasvattavat asiat. Ja huomatessani, että minun valintani ovat vain pisara meressä, mitä on käynyt? Elämän tuskani on lisääntynyt ja tuskan kierre saanut vähintääkin yhden kierroksen lisää ympärilleen ruokkimaan ja vahvistamaan itseään. Samoin tilanne, joka todennäköisesti oli hedelmällinen elmämäntuskalle herkutteli vatsa pulleana eli stressi, väsymys ja ärtymys kukoisti.

Ei kuulosta elämältä jota halusin ja haluan elää.

Onneksi jossain vaiheessa, loppujen lopuksi aika pian aloin tiedostaa, että suuntani "maailmanparannukselle" oli väärä. En voisi tällaisena ihmisenä muuttaa tai vaikuttaa mihinkään. Kun tarkastelin oloani, olin kateellinen itselleni siitä, kuinka iloinen ja täynnä elämää olin aikaisemmin ollut. Mitä olin tehnyt aikaisemmin oikein?

Nauroin paljon, otin aikaa itselleni, vietin paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa ja vierailin todella usein vanhempieni luona, tein töitä laulellen ja nautiskellen, harrastin, liikuin, haaveilin ja hölmöilin, rakastin. En tehnyt sitä tietoisesti, minä vain olin ja elin ja se teki minusta onnellisen.Niinpä päätin muuttaa jälleen suuntaa ja palata tuolle jo aikaisemmin matkustamalleni raiteelle. Tai ei sittenkään. Ymmärsin olevan uusi minä, jonka perusta on aikaisemmin ymmärtämäni elämän keveys vahvistettuna uudella ymmärryksellä siitä, että elämä on tässä ja nyt: hyvää, rikasta ja onnellista.

Tätä nykyään olen kiitollinen siitä, että koin tuon ajan. Ilman sitä olisi moni asia eri tavoin ja TIEDÄN, että tuo elämäntuskan vaihe olisi lopulta tullut vastaan ennemmin tai myöhemmin. Onneksi se oli ja tuli, sillä näin ollen voin olla siitä nykyisin vapaa. Muistellessani tuota aikaa ja elämänvaihetta voin hymyillä helpottuneena ja kiitollisena. Jopa huvittuneenakin, aivan kuin rauhallinen vanhempi seuraa uhmaikäisen kiukuttelua ( kts. aikaisempi kirjoitus );) Mutta ilman sitä en olisi löytänyt jotain niin arvokasta kuin tietoinen läsnäolo, josta niin paljon näinä päivinä puhutaan. Sen merkitys on valtavan arvokas niin henkisesti ja lopulta myös fyysisesti, kaikille kerroksille ja ulottuvuuksille.

Tätä nykyään olen jälleen entinen itseni, mutta ymmärrän paikkani maailmassa ja olen siitä todella ylpeä ja kiitollinen. Olen sama, mutta en kuitenkaan. Olen oppinut ja ymmärtänyt jotain, muun muassa sen, että kaikkea ei voi järjellä selittää eikä kaikkia kokonaisuuksia tarvitse hahmottaa. Tärkeintä on elää juuri sellaista elämää, joka tuo hyvää, kaikille meille. Välillisesti tai välittömästi.

Kiitos!

Milja

Hetkinen, kenen kehitysvaihe?

Meillä asuu tällä hetkellä kohta kaksivuotias tyttö, joka tarpeen tullen on erittäin hurmaava ja hymyilevä ja jonka toisena puolena on päivittäiset useamman kerran toistuvat, erittäin tunnekuohuvat hetket jolloin hän ei näe eikä kuule kiukultaan mitään. Hurmaavien hetkien vaiheessa on melkeinpä vaikea uskoa häntä samaksi tytöksi, joka huutaa ja kiljuu epätoivoisesti sydäntäraastavalla tavalla ja johon ei tahdo saada kontaktia. Kiukkokohtausten vuorolla puolestaan voi vain muistella niitä tasaisia ja helppoja hetkiä tietäen ja muistuttaen itse siitä, että tämäkin kohtaus menee ohi, ennemmin tai myöhemmin. Olen myös miettinyt, mitähän tulevaisuudessa kahden vuoden uhma tuo tullessaan, jos tämä ei ole jo sitä ;)

Kun oma jaksaminen on kunnossa, noita kiukkukohtauksia on helppo ottaa vastaan. Vauva-aika on takana päin, joten yleiskunto rauhalliseen suhtautumiseen onnistuu helposti ja tilanteita pystyy katselemaan jopa ulkopuolisin silmin. Näin ollen olen huomannut pohtivani, mikä tämän kaiken tarkoitus on eri osapuolille, lapselle ja vanhemmalle.

Kiukkukohtauksia ja uhmaikää pidetään täysin normaalina osana lapsen kehitystä. (Toisaalta, taitaa olla myös aivan normaalia vaikka lapsi ei kiukuttelisikaan). Lapsen uhmaiästä ja sen merkityksestä on varmasti tehty liuta tutkimuksia ja lopputulemana varmaan pääosin on, että lapsen ajattelun perusasetelmat horjuvat, hän kyseenalaistaa maailmaa valmistaakseen pohjaa ajattelun kehittymiselle. Mutta mitä minä saan näistä hetkistä? En ole juurikaan pistänyt tikkua ristiin tutustuakseni onko tehty tutkimuksia siitä, mikä on uhmaiän merkitys vanhemmalle, joten uhmaiän merkitys vanhemmalle perustuu täysin omaan kokemukseen, tunteeseen ja havaintoon. Pitäisikö lapsen uhmaikään suhtautua normaalina osana vanhemman kehittymistä, kehittymistä vanhempana. Sanoisin että kyllä. Ainakin omalta osaltani koen oppineeni ihan hurjan paljon vanhempana, mutta myös ilman vanhemman roolia. Kiukkukohtauksiin suhtautuminen ja niiden sietäminen on todellakin opettavaista ja olen löytänyt itsestäni uusia puolia, muun muaassa käsittämättömän varaston kärsivällisyyttä ja ehdotonta rakkautta. Näin ollen uskon tämän kehitysvaiheen kuin tulevien kehittävän meitä molempia, minua ja lasta. Ehkä jopa enemmän minua? Vaikea sanoa, mutta joka tapauksessa taisin juuri tehdä lapsen kehtiysvaiheesta lapsen ja vanhemman yhteisen kehitysvaiheen. Mielenkiinnolla odotan, millaisia kokemuksia ja lopputuloksia tästä kehitysvaiheesta saammekaan.

Säteilevä ystäväni

Elämässäni on monta monta ihanaa ihmistä. Kaikki heistä ovat yksilöitä, erilaisia. Yksi heistä on kuitenkin erityisen erilainen.

Hän näyttää päällisin puolin oikein kauniilta, nauraa paljon ja säteilee elämää ympärilleen. Hän harrastelee itselleen tärkeiden asioiden parissa ja viettää aikaa laajan sosiaalisen verkostonsa kansssa. Hän nauttii ihmisten kanssa olosta mutta arvostaa yksinäisyyttäkin, tai oikeastaan yksin oloa. Hän on älykäs, hauska ja ihastuttava. Mutta niin on oikeastaan kaikki ihmiset elämässäni.

Tässä henkilössä on kuitenkin vielä jotain erityistä. Eräällä iltakävelyllä tämä kyseinen ystäväni tuli mieleen ja tajusin jotain hänestä, mitä en  ollut aikaisemmin osannut kuvata tai sanoin selittää tarkemmin. Ymmärsin vihdoin sen puuttuvan tekijän, mikä nivoo hänestä aivan täysin erilaisen. Joka tekee kohtaamiset hänen kanssaan  erityisiksi. Jotain mikä saa unohtamaan ajan ja paikan. Tämän ihmisen erityispiirre on nimenomaan se, mitä hän on minulle, meidän kohtaamisissamme. Kun olen hänen seurassaan, tuntuu kuin muu maailma katoaisi ympäriltämme ja me olisimme vain me kaksi. Hän kuuntelee, eläytyy, kommentoi. On täydellisesti läsnä. Aivan kuin minua varten, minun juttujani, ajatuksiani, ideoitani, vitsejäni varten. Melkein uskomatonta, mutta täysin totta.

Tästä syystä hän on yksi niistä ihmisistä elämässäni, joiden seurassa on erityisen helppo ja kevyt olla. Näitä ihmisiä me tarvitsemme ympärillemme. Nämä ihmiset saavat meidän puhkeamaan kukkaan ja loistamaan, näyttämään parhaat puolemme, ehkä olemaan parhaat puolemme koko ajan? Jäinkin pohtimaan, kuinka paljon se minulta vaatisi olla yhtä läsnä kuin ystäväni? En usko, että paljoa. Itse asiassa tiedän, että on täysin mahdollista. Vaikka heti, tästä hetkestä lähtien, kaikkille ihmisille.